USA 10 (5 viikkoa) 11.9. - 16.10.2014

Tämä alkutekstihän 27.9 asti hävisi jonkun virhelyönnin takia kokonaan ja olen sen nyt laatinut uudelleen päiväkirjamerkintöjen ja muistikuvien mukaan. Uskon sen suurin piirtein vastaavan tapahtumia vaikka ehkä jotkut pienet nyanssit jäävätkin uupumaan.

Karttalinkki on tässä. Kartta on kolmella sivulla ja loppumatkan karttamerkintöjä täytyy seurata sivulta 2 ja 3. Kartalla olevat siniset pallukat antavat klikatessa tietoa päivän kilometrimäärästä, kokonaiskilometreistä, yöpymispaikan nimestä ja hinnasta ja laadusta.

https://www.google.com/maps/ms?msid=218107552767173074970.0004fe4c78c4c4c5e8bf3&msa=0&ll=36.102376,-74.179687&spn=38.462779,62.929688

 

11.9.2014 Aamulla Helsingin lentokentän Best Westernissä nukutun yön jälkeen kentälle ja matkalle. Matka alkoi huonosti. SAS:n Tulholman kone seisoi matkustajat sisällä platalla tunnin. Syyksi sanottiin huono sää sekä Helsingissä että Tukholmassa. Kun pääsimme Tukholmaan, siellä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta.

Tunnin odottaminen Hesassa tarkoitti sitä, että Chicagon lentomme portit oli suljettu, kun saavuimme Tukholmaan ja meidät reititettiin uudelleen Kööpenhaminan kautta. Siellä piti olla kolmen tunnin odotus ennen Chicagon lennon lähtöä ja kävimmekin kerjäämässä  ruokalipukkeita SAS:n tiskiltä myöhästymisen takia. Saamamme liput eivät riittäneet olueeseen ja hampurilaiseen, mutta tyydyimme kohtaloomme ilman lisävalituksia.

Chicagon kone oli kuitenkin hajalla ja kolmen tunnin odotuksemme muuttui viiden tunnin odotukseen. Olimme nyt siis reilun 7 tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulustamme. SAS:lla kaikki juomat maksavat. Heidän ”complete drink menunsa” sisälsi GT:n, viinin ja konjakin tai whiskyn ja maksoi 26 $. Kysyin stuertilta, joka oli minua vanhempi mieshenkilö, että kehtaatko todella veloittaa juomista jotakin näin pitkien myöhästymisten jälkeen. Kuultuaan selostukseni hän osoitti olevansa kuitenkin pelimiehiä ja totesi yhtiön tarjoavan mielellään drinkit minulle. Tämä tietysti harmitti Aaroa, joka oli jo ehtinyt maksaa omansa, kun istui pari riviä edempänä.

Saavuimme väsyneinä Chicagoon ja maahantulomuodollisuudet sujuivat hyvin ja laukut saatuamme siirryimme tullin kautta pihalle odottamaan Dollar-vuokraamon bussia. Siellä ulkona Aaro kysyi minulta, että missä käsimatkatavarani on. Kylmä hiki kohosi otsalle, kun tajusin jättäneeni käsipakaasini sinne matkalaukkuhihnan viereen. Ei pitäisi näköjään näin vanhana enää matkustaa väsyneenä ilman holhoojaa. Jätin Aaron matkalaukkujen kanssa pihalle ja ryntäsin takaisin terminaaliin. Sen oven luona, mistä olimme tulleet tullialueelta pihalle, oli tumma tyttö vartiossa. Menin hänen luokseen ja selitin mahdollisimman rauhallisesti asiani ja haluni päästä takaisin tullialueelle. Onnistuin vakuuttamaan hänet ja hän vinkkasi tullipuolen virkailijan ovelle ja pääsin ensimmäisestä ovesta sisäpuolelle. Siellä selitin asiani virkailijalle, joka lopulta lupasi käydä katsomassa, olisiko laukkuni vielä rakennuksessa vai olisivatko pommirobotit vieneet sen jo  pois. Hän viipyi poissa reilun 15 minuuttia, mutta tuli lopulta laukkuni kainalossaan ja sain sen omakseni. Ulos mennessäni kävin vielä halaamassa tämän tumman tytön, joka päästi minut varmasti vastoin kaikkia ohjeita takaisin tullipuolelle. Käsimatkatavaroissahan minulla oli kaikki tärkeä, jota ei voinut laittaa matkalaukkuun, jos se ei tulisikaan perille!

Siirryime Dollarin bussilla vuokraamoon ja saimme nopeasti auton allemme. Dollarin premium-luokan auto oli Nissan Maxima, 3,5 L V6 290 HP. Olin tosi tyytyväinen, onhan minulla kotona 13-vuotias Maxima ja oli mukava päästä vertailemaan.

Ensimmäinen majapaikkamme oli maksettu valmiiksi ja meillä oli 70 km:n ajomatka perille. Laitoin navigaattoriin ”vältä tietulleja” ja rättiväsyneinä ajoimme Chicagon yössä ongelmitta perille. Econo Lodgen motelli tarjosi meille huonetta yhdellä vuoteella ja kun halusimme erilliset vuoteet, niin siitä syntyi seuraava ongelma. Motellissa ei ollut vapaana sellaista huonetta, mutta lopulta meidät sijoitettiin sviittiin 40 $ lisämaksulla ja sieltä poistettiin juuri sinne majoittunut tyttö, joka kumma kyllä suostui ihan mielellään muuttamaan sinne meidän yhden vuoteen huoneeseemme. Pääsimme siis lopulta lepäämään, otimme lievät nukahtamispillerit ja nukuimme aamuun häiriöittä.

  

12.9.2014 Aamulla kerrattiin eilisen tapahtumia ja todettiin, että aika hyvä tuurikin kävi, kun ollaan täällä kaikkine tavaroinemme ja jopa vähän virkistyneinä. Tavarat autoon ja aamiaisen jälkeen nokka kohti itää. Välillä vähän tihuutti, mutta se ei meitä haitannut. Poikettiin huoltoasemalla hakemassa kahvit mukaan ja päivemmällä syötiin ensimmäiset hodarit. Huoltoasemilta saa halvimmillaan dollarilla hot dogin ja ne ovat meidän mielestämme todella hyviä tuollaiseen pikkunälkään.

Meillä on tapana yrittää löytää puolen päivän aikaan joku paikallinen saluuna ja nauttia yksi olut. Se katkaisee mukavasti päivän ja on mukava vaihtaa kuulumisia paikallisten kanssa, jotka aina jaksavat hämmästellä meidän kulkemiamme reittejä.

Iltapäivällä majoituimme Michiganin Jacksoniin Americas Best Value-motelliin 59 $. Hyvä ja siisti paikka hyvällä nettiyhteydellä. Käytiin kaupassa hankkimassa perustarpeet matkalle: Olutta, viiniä, viinaa, vettä, kokista, talouspaperia, kertakäyttölautasia ym. ym. Ruoaksi otettiin reissun ensimmäinen, muttei varmastikaan viimeinen grillattu kana. Katsomme aina supermarketin delitiskin ja jos sieltä löydämme mieleistämme lämmintä ja valmista ruokaa, niin se on helpoin ja yksinkertaisin ratkaisu iltaruoaksi.

 

13.9.2014 Aamu oli kolea ja kahvin jälkeen ajoimme kohti Detroitia. Tarkoitus oli siirtyä sieltä Kanadan puolelle ja katsoa Niagaran putoukset tältä suunnalta.

Ennen Detroitia moottoritie oli suljettu katutöiden takia ja seikkailimme pitkin sivukujia kohti Kanadaa. Detroit on lehtitietojen mukaan huonossa taloudellisessa tilanteessa ja se tuli kyllä selväksi, kun ajoimme näiden hökkelikylien läpi kohti rajaa. Rajalla USAn puolella oli 5 $ siltamaksu, Kanadan puolella tehtiin pari kysymystä ja olimme Kanadassa. Kanadan maaseutu oli hiljaista ja Erie-järvi iso ja saareton.

Majoituttiin St. Thomasiin kalliilla 80 $ hinnalla surkeaan motelliin. Ei viitsitty enää ajaa pitempäänkään ja tyydyttiin tähän. Käytiin kaupassa ja vietettiin iltaa leväten ja telkkua katsoen.

 

14.9.2014 Oltiin aamulla (sunnuntai) liikkeellä jo vähän ennen kahdeksaa ja suunnattiin nokka kohti Niagaraa. Sunnuntai aamut ovat aina mukavia USAn puolella, kun liikenne on hiljaista ihmisten valmistautuessa kirkonmenoihin ja joka kanavalta tulee hyvää country-musiikkia. Kanadassa ei löydetty miltään kanavalta kantria, hiljaista täälläkin oli liikenteen suhteen, mutta musiikki ei tyydyttänyt.

Niagara oli Kanadan puolelta katsottuna komeampi. Kanadan puolelta putouksia ihailtiin kauempaa ja kokonaisuus oli paremmin näkyvissä. Kävimme myös putousten takana, mutta se oli turha investointi.

Jonotettiin USAn puolelle menevällä sillalla 40 minuuttia, mutta itse tarkastus ja rajanylitys sujui parissa minuutissa.  Oltiin New Yorkin osavaltiossa ja majoituttiin Rochesteriin Day,s Inn motelliin 72 $. Oli mukava päästä takaisin USAn puolelle, Kanada ei meistä ollut mistään kotoisin, huonot motellit ja kolkot maisemat, paitsi tietysti Niagara.

Päiväoluet hodarin kanssa nautittiin meksikolaisessa ravintolassa. Ilma pysyi koleana, vaikka auringossa olikin lämmintä.

 

15.9.2014 Kylmä yö, mutta kaunis aamu, aurinko paistaa. Day,s Inn-ketjussa on vähän reilumpi hyvä aamiainen. Yleensähän tämä motellien ”continental breakfast” sisältää tuoremehun ja kahvin lisäksi vain makeaa syötävää ja ehkä hedelmän. Day,s Inn-aamiaisessa on munakokkelia ja makkaraa ja jugurttia  toisinaan voi itse valmistaa vohveleita. Marjan kanssa me aina aloitamme päivän menemällä oikein aamiaispaikkaan ja syömällä kunnon aamiaisen ja katselemalla samalla ihmisiä kaikista elokuvista tutuksi tulleessa ympäristössä. Aaro ei ole aamiaisihmisiä, niin en sitten viitsi kiusata häntä tällä tavalla.

Laitettiin naviin ohjeet ”vältä tietulleja ja moottoriteitä” ja tultiinkin sitten mukavan maaseudun läpi Adirondack vuoriston laitamille ja lopulta aika pitkän ajopäivän jälkeen majoituttiin vielä New Yorkin osavaltion Troyssa Day,s Inn motelliin 56 $. Halpa hinta ja kuitenkin loistava huone. Laitettiin pyykit pyörimään asiakaspesulassa ja kohta Aaro saa lämpimän ja puhtaan paidan päälleen. Näissä motellien asiakaspesuloissa  pesukone pyörii 1,25 $ ja kuivuri kuivaa samalla summalla. Pyykinpesu on näin vaivatonta, helppoa ja halpaa. Omat pesuaineet täytyy olla mukana ja se pulveripaketti ostettiinkin heti alussa auton takakonttiin.

Tänään Aaro bongasi irokeesibaarin päiväolutpaikaksi. Aaro on silmäleikkauksen jälkeen tullut aika hyväksi näissä baaribongauksissa.

 

16.9.2014 Yöllä satoi ja sade jatkui ajaessamme itään. Rintama liikkui samaan suuntaan kanssamme. Ajettiin vuoristossa kapeita teitä ylös ja alas. Siinä oli oikeastaan koko päivän anti. Päiväolutpaikkaakaan ei löydetty puolen päivän jälkeen. Aamupäivällä niitä olisi ollut pilvin pimein käytettävissä, mutta meillä on sääntömme, ei ennen puoltapäivää!

Ajettiin Mainen Kitteryyn ja majoituttiin taas Day,s Inn motelliin 77 $. Hyvä paikka, tämä ketju on aika takuuvarma hyvästä laadusta. Bongaamme nyt Aaron karttaan nämä kaikki koillisnurkan pikkuvaltiot, niin Aarokin pääsee tämän reissun jälkeen jo 45 osavaltioon.

Käytiin kaupassa naapuriosavaltiossa, kun asutaan ihan rajalla. Kuten kuvasta näkee, meillä on sopivat lasit erilaisille juomille. Lasi on aina lasi muoviin verrattuna. Jätetään kaikki tämä ylimääräinen sälä sitten viimeisen motellin siistijälle.

Aaro bongasi tällaisen ilmanottopaikan yhdeltä huoltoasemalta. Mitään painemittaria ei ole ja kolikolla saa ilmaa jonkun ajan.

  
 
 

17.9.2014 Vihdoinkin pilvetön taivas, tällaistahan täällä normaalisti on ollut aiemmilla reissuilla, joten ehdittiin jo vähän ihmetellä, että onko ilmasto muuttunut huonompaan suuntaan.

Ajettiin pikkuteitä Bostoniin ja juututtiin keskustan ruuhkaan. Olin unohtanut Naviin ohjeet ”vältä moottoriteitä” ja Maire yritti luovia meidät pois kaupungista katuja pitkin. Kun poistin tämän ruksin, niin matkakin alkoi taas joutua.

Mentiin sitten pitkä pätkä I95 interstatea ja Connecticutin New Englandin kohdalla siirryttiin pikkuteille ja majoituttiin Niantic Cityyn Americas Best Value Inn-motelliin 69 $. Kauppa oli ihan vieressä ja mentiin kerrankin kävellen kauppaan. Se on aika harvinaista herkkua täällä. Aaro kyllä vähän rutisi, kun kassit kuulemma saattavat painaa. En kuitenkaan välittänyt näistä rutinoista.

 

18.9.2014 Kaunis aamu ja hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme Annikille. Tultiin Annikille siinä kymmenen paikkeilla. Annikki, joka on Aaron täti, on 90-vuotias ja asuu Connecticutin Stamfordissa . Olemme vierailleet Annikin luona aina, kun liikumme itärannikon pohjoisosissa.

Annikki oli nytkin iloinen vierailustamme ja edellisiltana jo sovimme keskenämme, ettemme söisi tänä aamuna aamiaista, niin jaksamme sitten maistella kaikkea, mitä Annikki on tehnyt. Saatiin hyvää ruokaa ja paljon, ei tarvita tänään enää mitään muuta. Viivyttiin iltapäivään ja lähdettiin sitten jatkamaan matkaa. Interstatea vedettiin, että päästään rannikon ruuhkista väljemmille vesille.

Lopulta päädyttiin New Jerseyn Bridgewateriin ja majoituttiin Red Mill Inn-motelliin 74 $. Surkea paikka, muttei jaksettu pitemmällekään täysinäisellä vatsalla. Tänne ei olisi Marjaa saanut, en olisi kyllä ehdottanutkaan. Piha oli karsea eikä huonekaan hääppönen, mutta netti pelasi ihanasti. Jotain positiivista löytyi tästäkin paikasta.

Käytiin Wallussa ja ostettiin taitettavat peltituolit 10 $ kappale. Näissä pohjoisen motelleissa ei aina ole tuoleja huoneen ulkopuolella ja nyt meillä on takakontissa tuolit tätä varten. Jos ilma on kaunis, niin ei mikään ole sen mukavampaa kuin istua ulkona auringossa ja jutella muiden asukkaiden kanssa.

 

19.9.2014 Kolea aamu, olin jo siirtynyt shortsiasuun, mutta nyt oli pakko laittaa verkkarit päälle ja shortsit tilapäisesti laukkuun. Haettiin eka tunti kahvia. Ei meinannut millään löytyä. kaikki asemat olivat pieniä palveluasemia, mutta ilman kahvia. Yleensähän kahvia on saatavilla useampaa sekoitustakin huoltamoilla, joten tämä tuntui todella omituiselta.

Löytyihän sitä kahviakin lopulta ja ajettiin pikkuteitä moottoriteitä vältellen Pennsylvanian maaseudulla. Maissia korjattiin jo joissakin paikoissa, joten sato alkaa kypsyä. Ohitettiin Harrisburg keskustan läpi menevää moottoritietä pitkin, mutta kaupungista ei nähty mitään. Hyvin oli onnistuttu piilottamaan kaiteiden taakse.

Majoituttiin Pennsylvanian Carlisle-kaupungin ohitettuamme Carlisle Rodeway Inn-motelliin 65 $. Hyvä paikka, haettiin kiinalaista ruoaksi ja majoituimme. Ilmakin rupesi lämpenemään, joten pääsen taas shortsikeleihin.

 

20.9.2014 Sen verran lämmintä oli aamulla, että shortseissa lähdettiin. Iltapäivällä lämpö nousikin jo 24 asteeseen.

Ajettiin koko päivä interstatea lounaaseen todella hienoissa maisemissa  Appalakkien  vuoriston reunaosissa.  Lopulta päädyttiin West Virginian Buckhannonin Colonial motelliin 67 $. Viehättävä motelli keskellä kaupunkia ja kohtelias isäntä, joka todella halusi meidät asiakkaikseen.

Matkalla törmäsimme eräällä huoltoasemalla näihin autovanhuksiin. Täällä saattaa viikonloppuisin nähdä useampiakin kokoontumisajoja, kun eri merkkien kannattajat ajelevat pitkissä letkoissa koontumispaikkoihinsa.

 

21.9.2014 Sunnuntaiaamu, kantria ja moottoritietä. Aloitettiin kuitenkin 80 km:n pätkällä pientä polkua vuoristossa, sitten siirryttiin moottoritielle.

Yritettiin päivällä löytää hodarit. Käytiin kuudella seitsemällä huoltoasemalla ennen kuin tärppäsi. Joskus se näköjään on aika haasteellista. Nämä olivat sellaisia huoltoasemia, että niiden yhteydessä oli jonkun ruokaketjun ravintola ja silloin huoltamo ei halua kilpailla hodareillaan toisen yrittäjän kanssa. Me kuitenkin halusimme juuri hodarit, niin siksi etsimme emmekä hyväksyneet muita vaihtoehtoja.

Majoituttiin Kentuckyn Mt. Sterlingiin Econo Lodge motelliin 45 $. Vähän ränsistynyt ulkomuoto, mutta toimiva ja siisti sisältä. Kunnon paikka meille. Käyn aina katsomassa huoneen ennen ostopäätöstä, se on täällä yleinen tapa ja silloinhan tietää, mitä saa.

Kauppareissulta tarttui kana matkaan ja se sitten syötiin punaviinin kera.

 

22.9.2014 Kylmä yö, aamulla +8 astetta, mutta aurinkoista. Aaro pyysi, että laittaisin auton käyntiin, että se lämpenee pakatessamme. Autossa on tällainen avaimeton systeemi, pelkkä läpyskä, jota voi pitää taskussaan tai laittaa kojetaulussa olevaan telineeseen. Laitoin sen siihen telineeseen, tulin ulos ja suljin oven. Pahaenteinen piippaus ja totta se oli, kaikki ovet lukossa ainoa avain sisällä ja auto käynnissä.

Olimme testanneet ekana päivänä kaikki mahdolliset vaihtoehdot, voiko avaimen jättää vahingossa sisälle ja saada ovet lukkoon. Emme löytäneet tällaista vaihtoehtoa, mutta jotain oli jäänyt testaamatta, koska siellä se nyt kuitenkin oli. Viereisellä parkkipaikalla oli rekkakuski lämmittämässä autoaan ja kävin kysymässä, josko hänellä olisi ollut jokin konsti ongelmaan. Ei ollut, mutta tuli mielenkiinnosta seuraamaan tilannetta. Meillä kävi tuuri, kun olimme pakkaamassa autoa ja takakontti oli auki. Tavarat kadulle ja Aaro onnistui aukaisemaan kontista sellaisen kissanluukun matkustamon puolelle. Minä tunnetusti notkeana ja riittävän hoikkana onnistuin luikertelemaan siitä sisälle ja ovet auki ja matkaan. Tämän jälkeen emme koskaan jättäneet avaimia yksin auton sisälle. Meillä oli kyllä jo varasuunnitelma, jos takaluukkukin olisi ollut kiinni. Ajattelin soittaa poliisin paikalle ja pienen paikan poliisina hän olisi varmasti tuntenut jonkin paikallisen autovarkaan, joka olisi tullut vaikka 100 $ korvausta vastaan aukaisemaan meille oven poliisin valvovan silmän alla.

Ajeltiin pikkuteitä suurin osa päivää kauniiden maalaismaisemien keskellä ja tultiin Kentuckyn Hopkinsvilleen ja Rodeway motelliin 57 $. Siisti hyvä paikka ja pestiin taas kerran pyykit puhtaaksi. Kroger kauppaketjun supermarketista haettiin valmiit ribsit ilta-ateriaksi. Minulla on tähän ketjuun, kuten pariin muuhunkin jäsenkortti, jolla saa ne erikoistarjoukset jäsenhintaan. Aaro aina pilkkaa näitä kortteja, mutta kummasti hiljenee, kun kassassa oleva summa pienenee reilusti korttia vilauttamalla.

 

23.9.2014 Jälleen kylmä yö, mutta aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Ei laitettu autoa etukäteen lämpiämään!

Suuntasimme länteen ja ylitimme Mississippijoen. Mentiin muuten niin kapeaa siltaa, että nuo kuvan  kaksi rekkaa ajoivat oikean puolen renkaat betonissa kiinni, niin peilit eivät juuri ja juuri osuneet toisiinsa. Näytti todella hurjalta olla siinä sitten seuraavana, jos joku rupeaa heittelehtimään. Puuvillapellot rupeavat kukkimaan, mutta kukinta on  vasta aivan alussa. Maissi on kypsymisessä pitemmällä ja sitä korjataan jo joillakin pelloilla. Majoituimme Missourin Doniphan kaupunkiin Northend motelliin 62 $. Mukava paikka ja isäntä kohtasi ensimmäiset suomalaiset yöpyjänsä.

 

24.9.2014 Aamulla + 11 astetta ja pilvetön taivas. Iltapäivällä lämpöä oli jo + 24 astetta.

Maire yritti ohjata meidät väkisin Pokahontasin kautta, mutta emme suostuneet, koska siellähän on jo oltu aiemmilla reissuilla. Pienen vääntämisen jälkeen saimme Mairen suostuteltua viemään meidät todella pieniä teitä pitkin eteenpäin.

Majoituimme Arkansasin Harrisoniin Day's Inn-motelliin 64 $. Kuvan kissa oli seuranamme iltapäivän, mukava veikko!




Päivällä kävimme paikallisessa postitoimistossa ostamassa postimerkkejä muutamaan korttiimme Suomeen. Postitoimistot sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään. En ymmärrä tätä logiikkaa, koska jokaisen täytyy varta vasten lähteä sinne autolla hakemaan sitä postimerkkiä tai jotain muuta. Arkansasissa on myös erilliset alkoholimyymälät. Täällä ei alkoholia saa kaupasta, kuten monessa muussa osavaltiossa. Alkossa täydensimme punkkuvarastoamme.

 

25.9.2014 Kaunis aamu ja päivä lämpeni taas helteeksi iltapäivällä. Tänään oli interstate-päivä. Ajettiin melkein 500 km ja ollaan Oklahomassa Super 8 motellissa 84 $. Tänään perustettiin päiväolutpaikka reitin varrella olevan lepopaikan pöydän ääreen.

Ruokaa haettiin 40 km:n lenkin kautta loppujen lopuksi kilometrin päässä sijaitsevasta lähikaupasta. Minulla on navissa kolme vuotta vanhat USAn kartat ja joskus jotkut myymälät ovat lopettaneet tai siirtyneet uuteen paikkaan. Usein kysymmekin majoittuessamme respasta lähimmän supermarketin ja tarkistamme vasta sitten, onko se meidän navissamme samalla nimellä.

Vanhemmilla herrasmiehillä oli myös joku moottoripyörien kokoontumisajo ja pyöriä kerääntyi yöksi aika joukko pihamaalle.

 

26.9.2014 Nyt oli aamullakin jo heti + 18 astetta ja päivä lämpeni nopeasti hellelukemiin. Oklahoma City ei näkymillään hurmannut. Pari pilvenpiirtäjää vain näkyvissä, kun suhautimme moottoritietä kaupungin läpi.

Siirryttiin pikkuteille ja tultiin Texasiin. Wichita Falls oli määränpäämme ja Travelodge majoitti meidät 57 $. Meille uusi supermarket oli United ja tällä kertaa otimme revittyä lihaa perunamuusilla.

Aaro kokeili tänään ”lainvastaisesti” Maximaa muutaman kilometrin verran. Voidaan sitten Suomessa sanoa, että ajettiin vuorotellen. Vuokraamoonhan täytyy ilmoittaa, ketkä kaikki ajavat autoa ja vuokraamo perii lisäkuljettajista 10 $ vuorokausimaksun koko ajalta. Aaron parin kilometrin kokeilu olisi siis maksanut 350 $, jos olisimme sen ilmoittaneet. Jos jotain sattuu ilmoittamattoman kuljettajan ollessa ratissa, niin auton vakuutukset eivät ilmeisesti ole voimassa. Mitään hämmentävä ei sattunut ja minä ajelen sitten taas loppumatkan!

 

27.9.2014 Lämmin yö ja aamu, vähän pilvisyyttä, mutta iltapäivällä jälleen hellettä.

Laajojen peltoaukeiden keskellä ajettiin Lubbockiin. Matkalla pysähdyttiin jonkinlaisille markkinoille, jotka oli järjestetty pienehkön pyöräkilpailun kunniaksi. Muutamaa pyöräilijää tosiaan ihmeteltiin matkan varrella, ovat sen verran harvinainen näky maantiellä.

Auto sai vähän naarmuja helmapeltiin, kun huoltamolle menevä tienreuna tai oja oli niin jyrkkä. Ei mitään ihmeellisiä vaurioita, joista tarvitsisi huolestua. American Best Value Inn majoitti meidät 67 $ ja tarjosi hyvät pyykinpesumahdollisuudet. Opetin Aaron viikaamaan vastapestyn paidan, kun halusi tunkea sen vaan kassiin yhtenä myttynä. Täytyi hieman uhkailla pyykinpesun loppumisella hänen pyykkinsä kohdalla, jos tavat ei parane ja jos pyykkäri ei saa työlleen riittävää arvostusta.

Jonkun koira oli odottamassa isäntäänsä töistä motellihuoneen ikkunalaudalla eikä tykännyt lainkaan, kun kuvasin tilanteen!

28.9.2014 Sorry kaikille seuraajille. en todellakaan tiedä, mitä tapahtui USA10-tekstilleni tähän asti. Jonnekin bittiavaruuteen se häipyi, enkä kykene sitä mistään löytämään. Harmittaa aika lailla, mutta kerrotaan nyt tästä eteenpäin juttua.

Edellisen motellin aamiainen oli superluokkaa. Munakokkelista ja makkaroista alkaen vohveleihin ja kaikkeen muuhun. Aaro bongasi huuhkajan huhuilevan, mutta puluksihan se osoittautui. Floridassa (lorirassa tamperelaisille) Aaro näki skorpionin, joka oli sitten sisilisko, joten olen vähän epäluuloinen näihin huomioihin!

Yöllä oli varmaankin satanut ainakin reittimme varrella, koska aamusumua oli parin tunnin ajan. Meillä oli varsin mielenkiintoiset maisemat pitkän reittimme varrella. Ensimmäiset 150 km ajoimme oljykentillä. Pumppuja oli aivan mielettömästi varsinkin New Mexicon puolella. Seuraavat 100 km oli tasaista viivasuoraa tietä erämaassa. Pieni 10 asteen loiva mutka varoitettiin mutkamerkillä. Nopeusrajoitus oli 55 mph, joten kyllä oli vaarallista. Sitten alkoi maasto kumpuilla ja lopulta olimme 2,5 km:n korkeudessa vuoristossa. Hiihtoseutua talvella ja täällä myös onnistuimme löytämään päiväkaljapaikan. Paikan katto oli vuorattu seteleillä ja ainoastaan käteinen kelpasi. Emme kuitenkaan repineet tuohta katosta, vaan maksoimme lompsasta.

Lepotauolla New Mexicon puolella varoitettiin kalkkarokäärmeistä. Aaro helisytti karkkejaan muovirasiassa pelotellen minua. Kuinka aikuinen mies voi ensinnäkin syödä noin paljon karkkeja ja olla noin lapsellinen. Minä sitä paitsi pelkään kalkkaroita ja Aaron mielestä ne karkit maistuvat pahoilta.

Saavuimme lopulta Alamogordoon ja majoituimme White Sands motelliin 74 $. Loistava paikka, saimme huoneen varjon puolelta ja kirjoitan tätä juttua ekaa kertaa pihalla. Lämpöä on sellaiset 27 astetta. Wallu tarjosi täydennystä baarikaappiimme ja valkosipulivoilla voidellun kanan, joka oli molempien mielestä paras kana-ateria tällä reissulla.

Toivon mukaan tämän julkaiseminen onnistuu ja pääsette nauttimaan loppureissusta. Ehkä joskus kirjoitan sen alkupuolenkin muistiinpanojeni pohjalta. Jos joku osaa neuvoa, onko vanhan tekstin löytäminen mahdollista kaiken uudelleen käynnistämisien jälkeen, niin olen tosi kiitollinen.

29.9.2014 Aamu oli lämmin, 18 astetta ja aurinko paistoi heti kuumasti. Aamiaisen jälkeen ajoimme White Sandsille. Tämä on erikoinen valkoisen hiekan alue. Pääsymaksu oli 3 $ hengeltä ja autolla ajettiin puistossa sellainen 25 km:n lenkki. Välillä oli sellainen tunne, että jäällä liikutaan, niin lumimaista tien pinta oli, ei kuitenkaan liukasta.

 

Jatkoimme matkaa kohti länttä ja vanhaa lännenkaupunkia Lordsburgia, joka tuli kuuluisaksi John Waynen elokuvasta ”Hyökkäys erämaassa”. Siinä postivankkurit lähtivät juuri tähän kaupunkiin. Ylitimme vuoret aika komeaa tietä pitkin ja sitten läpi erämaan tänne. Katsastimme rautatien varressa olevat motellit ja Aaron lievästä vastustuksesta huolimatta päädyimme kauemmas radasta ja Best Westernin suojiin. Tämä ketju on yleensä sieltä hinnakkaammasta päästä, mutta laatukin on hyvä. Maksoimme 75 $, kun radan varressa mainostettiin 29 $ hintoja. Kokemuksesta tiedän, että noin halpa hinta tarkoittaa yleensä yhtä henkeä ja kahdella se sitten suurin piirtein tuplaantuu. Junat huudattavat sitä paitsi torviaan koko matkan kaupungin läpi.

Lordsburgissa oli supermarketin taso ehkä hiukan parantunut John Waynen ajoilta, mutta aika vaatimaton se oli vieläkin. Saimme kuitenkin aika maittavat mikroateriat aikaiseksi. Kassarouva takertui T-paitaani ja kyseli, että mistä noin hienoja paitoja saa. Jouduin tai sain taas kerran selittää, mitä ne värilliset viivat USAn karttapohjalla tarkoittavat. Oli siinä rouvalla ihmettelemistä ja Aaro totesi, että taas on Jukan päivä pelastettu. No olihan se, paidallani on maaginen vaikutus ihmisiin.

 

Jossain reittimme välitauolla Aaro osti minulle lohdutukseksi kaikista kärsimyksistä, mitä joudun kestämään hänen kanssaan kuvassa olevan pienoisrugbypallon. Lupasin illalla lähteä heittelemään sitä pihalle.

Yksi kuva on motellimme WC:stä. Kaikki on muuten kunnossa, mutta amerikkalainen tapa on sijoittaa vessapaperirulla takaseinälle. Sen paperin saaminen sieltä tuottaa jopa kaltaiselleni notkealle ihmiselle vaikeuksia todellisista selkävaivaisista vanhuksista puhumattakaan. Nyt oli niin iso kylpyhuone, ettei sivuseinäkään olisi toiminut, mutta useimmissa paikoissa se sivuseinä olisi oikea paikka. Lisäksi istuin on tosi matalalla, sinne on moni jäänyt!

Toisessa kuvassa on tyypillinen amerikkalainen asuntovaunu. Iso bussi kotina ja perässä hinataan pienempää kauppakassia ostosreissuille.

 

Huomenna lähdemme nousemaan jo pohjoiseen. Toisaalta ei paljon etelämmäksikään pääse joutumatta Mexicon puolelle ja sinne emme mene. Tänään oli muuten tieratsiakin I 10:llä. Kaikki joutuivat ajamaan tarkastuspisteen läpi, muttei meiltä kysytty mitään. Meksikolaisen näköiset poliisit kai ajattelivat, että menee koko iltapäivän siestahetki hukkaan, jos nuo pysäyttää!

30.9.2014 Tuon alkuviikkojen tekstin katoaminen korpesi tietysti jonkun aikaa, muttei enää. Minullahan on musta vahakantinen päiväkirja, johon kirjoitan käsin aina kaikki päivän tapahtumat ja vasta sen jälkeen teen blogin. Minulla on siis kaikki tärkeimmät kohdat ylhäällä ja saan ne helposti takaisin blogiin. Lupaan tehdä sen sitten, kun olen Suomessa. Valokuvat ovat myös tallessa, joten ei hätää. Tietysti jotkut pienet tunnelmakohdat muuttuvat jälkikäteen kirjoitettaessa, mutta voi siitä tulla jopa parempikin. Minua inhottaa keskenjääneet asiat ja siksi minun on se tehtävä. Mutta nyt tähän aamuun ja päivään!

Hyvin nukutun yön jälkeen hyvä aamiainen, motellien loistotasoa. Aurinko paistaa ja lähdimme 304 km: taipaleelle. Olimme suunnitelleet menevämme vuoriston kautta US 191 pitkin, mutta navimme parkuivat pitkään vastalauseita ja halusivat meidät preeriatielle.

Vuoristotie oli kapea, mutta hyväpintainen, nopeusrajoitus 25 mph. Kyllä me ajelimme kuitenkin sellaista 40 mph aina kun pystyi. Jotkut mutkat olivat niin jyrkkiä, että auton kääntösäde riitti juuri ja juuri. Volvokuskit olisivat joutuneet vekslaamaan. Mahtava tie ja mukavaa vaihtelua preerioille. Tie oli kaiteetonta ja pudotus laaksoon pitkä. Kuvat eivät tee oikeutta hurjimmille paikoille, kun ei ajaessa uskaltanut ottaa kuvaa ja kartturikin (Aaro) oli melkein shokissa. Suosittelen kuitenkin täälläpäin kulkijoille ja tiellä oli hiljaista, ei siellä juuri muita näkynyt, muutama kauris pentuineen kuitenkin.

Lopulta saavuimme Springervilleen ja majoituimme Rode Inn-motelliin 78 $ hinnalla. Alkuun hinta oli alennuksineen kympin kalliimpi, mutta kun sanoimme, että vaikuttaa aika kalliilta ja Aaron mielestä jääkaappi oli liian pieni huonetarkastuksessa, niin suomalaisina saimme vielä ekstra alennuksen ja kympin pois.

Sitten lähdimme hattukauppaan ja ostimme mustat stetsonit Monument Valleytä varten. Pahikset käyttävät kuulemma mustaa ja eikä sinne voi mennä ilman lännenhattua meidän mielestämme. Saimme hattukaupassakin ylimääräisen 20 % alennuksen, kun tulemme niin kaukaa.

Kauppaostokset tehtiin Safeway:ssä ja klubikorttini ansiosta saimme laskusta vielä 8 $ pois. Aaro ei näitä jäsenkortteja hyväksy, mutta kummasti myhäilyttää, kun hinta muuttuu korttia vilauttamalla.

Huomenna jatkamme pohjoiseen kohti Monument Valleytä. Tarkoitus on vierailla siellä ennen viikonloppua, jottei jouduta ryysikseen kaikkien muiden kanssa.

 

1.10.2014 Eilisiltapäivällä käväistiin vielä paikallisessa saluunassa, joka bongattiin jo päivällä tänne tullessa. se oli kuitenkin vielä silloin kiinni, aukesi neljältä pm. Viiden aikaan kun menimme, niin olimme ekat asiakkaat. Mukava baarityttö otti meidät hoiviinsa, tarjosi maistiaiset parista oluesta, ennen kuin päätimme, kumpaa juomme ja jäi sitten juttelemaan kanssamme. Me olimme mustat stetsonit päässä ja siitä tuli puhetta Monument Valleysta ja hän kysyi, tiedämmekö, kuka on John Wayne. No, siitähän se alkoi Aaron taivas! John Wayne oli ryypännyt useasti samassa baarissa, hänellä oli ranchi lähistöllä. Tyttö kysyi, missä asumme ja kun kerroimme olevamme Rode Inn:ssä, niin John Waynella oli siellä nimikkohuone ja hän pelasi usein korttia siinä toisen kerroksen huoneen ulkopuoleisella terassilla. Siis meidän huoneemme yläpuolella. Aaro vietti yön hartaushetkiä ja minä sain nukkua rauhassa (ei kuorsausta). Waynen haamu kuulemma mekasti kyllä yläkerrassa ja kävi suihkussakin ihan yöllä!

Aamu oli kaunis, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta lämpöä on vain 6 astetta. Olemme tosin yli kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta, siitä johtuu ilman viileys. Hyvän aamiaisen jälkeen respan rouva halusi nähdä meidät hatuissamme ja otti meistä kamerallani kuvan.

Lähdimme kohti pohjoista US 191 seuraten. Nyt tie kulki huomattavasti matalammalla kuin eilen, mutta nämä Arizonan maisemat ovat aivan mahtavat, olet sitten millä korkeudella tahansa. Ajattelimme ensin yöpyä  Chinle-nimisessä paikassa, mutta se ei miellyttänyt meitä ollenkaan ja päätimme ajaa saman tien Monument Walleyn porteille Kayenta-kaupunkiin. Ajoimme loppumatkan Chinlen jälkeen US 59 ja sitten US 160  perille. Varsinkin tämä US 59 osoittautui todella kauniiksi. Tiellä varoitettiin hevosista, mutta tämä kuvan sankari on enemmän aasi-muuli-tyyliä. Kayentasta ei ole kuin 30 km perille ja täällä on kolme asuinkelpoista hotelli/motellia. Olen kaikilla kolmella kerralla asunut tässä samassa Best Westernin Wetherill Inn:ssä. Navajot hallitsevat näitä alueita ja ovat varmaankin oikeutetusti päättäneet kostaa kalpeanaamoille. Vuonna 2010 Aaron kanssa maksoimme yöstä 90 $, vuonna 2011 Marjan kanssa hinta oli jo 127 $ ja tänään taas Aaron kanssa lasku oli 158 $. Olemme kuitenkin olleet niin onnekkaita näillä kaikilla kolmella kerralla, että olemme aina saaneet ”viimeisen vapaana” olevan huoneen. On meillä käynyt tuuri!

 

 

Kävimme lähimarketissa hakemassa Aarolle wingsejä ja minulle lasagnea. Molemmat ateriat saimme onneksi lämpötiskiltä, kun muuten täydelliseen huoneeseemme ei kuulu mikroa.

Huomenna suuntaamme heti aamulla Monument Walleyhin ja sitten jatkamme matkaa kohti Grand Canyonin North Rimiä, jonne yritimme kerran Marjan kanssa, mutta sääolosuhteet estivät aikeemme.

 

 

2.10.2014 Aurinko nousi vähän ennen kahdeksaa pilvettömälle taivaalle, lämpöä oli 6 astetta ja Aaro kaivoi talvipalttoon matkalaukustaan. Hyvän aamiaisen jälkeen autoon ja kohti Monument Valleytä. Olimme niin varhain liikkeellä, ettemme kohdanneet mitään ruuhkaa ja aloitimme heti näköalareitillä. Pääsymaksu alueelle 20 $ neljään henkeen asti ja reitin voi kiertää joko omalla autolla tai järjestetyllä avolavakyydityksellä selostuksen kanssa. Reitti on alkuosaltaan jyrkkien mäkien ja kivikoiden takia aika haasteellinen perusjenkille, joka ei ole hiekkateillä koskaan ajanut. Meillehän se oli kuin normaali mökkimatka. Aaro ei päässyt tällä kertaa hevosen selkään John Ford pisteellä, mutta onneksi taiteilijoiden kulmauksessa vakiopöytämme oli vapaana. Meillä kun on omat tuolit mukanamme takakontissa, niin otimme kuvan tuolilla istuvasta lännenkonkarista katse kaukaisuuteen suunnattuna. Muita ihmisiä tuntui huvittavan toimemme, mutta ei se meitä haitannut.

 

 

Sain uuden kotkalippiksen, kun kadotin vanhan Suomessa jonnekin. Kiusasinkin Aaroa, että ainoa syy minulle tulla tähän paikkaan on ostaa uusi lippis. Ajoimme takaisin Kayentaan ja jatkoimme hetken US 160 etelään, kunnes poikkesimme US 89:lle ja jatkoimme Kanab:iin asti. Huomenna on tarkoitus käydä Grand Canyonin North Trimillä ja ajattelimme yöpyä täällä kaksi yötä, kun matkaa edestakaisin tulee kuitenkin 250 km. Kävimme monta motellia läpi, ennen kuin löysimme tämän helmen Aiken´s Lodge majoitti meidät 86 $. Saimme kaksi makuuhuonetta, nopean internetin ja seinän kokoiset ikkunat ja todella siistit huoneet. Huomenna on perjantai ja tässä paikassa kaikki varattuna, mutta resparouva rupesi hommiin ja järjesti meille viereisestä mukavan näköisestä ja saman hintaisesta motellista huoneen huomiseksi. Katsotaan sitten huomenna, tyydyttääkö se vaativaa makuamme. Viikonloput ovat vähän hankalia tällaisella seudulla, missä on valtavasti luonnonnähtävyyksiä.

 

 

 

 

 

Täältä ei löytynyt kaupasta mitään ja kun mikroa ei ole, niin otimme minun mielikseni reissun ekat hampurilaiset.

Kyllä on ollut mahtavaa ajaa Arizona etelästä pohjoiseen. Upeat maisemat koko ajan ympärillämme. Tähän osavaltioon ei kyllästy koskaan, on se niin mahtava. Säätkin ovat suosineet koko matkan. Aurinkoa on riittänyt ja nytkin parhaillaan television säätiedotus kertoo keskilännessä olevan kauheat sademyrskyt. Tiet tulvivat ja tuuli puhaltaa tornadonopeuksilla. Me kuljemme reilu tuhat kilometriä jäljessä kauniissa säässä. Toivotaan, että näin jatkuu!

3.10.2014 Olipa mukava ilta eilen. Naapurikämpässä asusti Massachusettsista oleva pariskunta, jonka kanssa seurusteltiin terassilla muutama tunti. Heillä oli tarkoituksena nähdä kaikki Amerikan kansallispuistot, mutta kun lomaa on vain pari viikkoa, niin kestäähän se. Olivat arvionsa mukaan käyneet noin 17 osavaltiossa ja meidän osavaltiomäärämme tietysti tyrmäsi heidät, mutta mehän emme ole yrittäneetkään bongata kaikkia puistoja vaan kulkea ihmisten keskuudessa. Puhuivat englantia, jota oli helppo ymmärtää ja amerikkalaiseen tapaan pyrkivät ymmärtämään senkin, mitä sanottiin väärin. Hieno tapa näissä amerikkalaisissa on auttaa vierasta kieltä puhuvaa eikä olla koppava kuten englantilaiset (henkilökohtainen mielipide).

Aamulla vielä morjestettiin eilisen pariskunnan kanssa ja aikoivat North Rimin jälkeen suunnata Monument Valleyhin. Olivat sen verran innostuneet meidän kehuistamme.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, siis normaali aamu. Yö oli tosin kylmä, kuusi astetta, mutta päivälämmön pitäisi nousta hellelukemiin. Motellilla ei ollut aamiaista, joten tyydyimme oman jääkaapin tarjontaan.

Lähdimme kohti Grand Canyonin North Rimiä. Yritimme sinne Marjan kanssa ensimmäisellä pitkällä reissullamme 17 vuotta sitten, mutta silloin maaliskuun viimeisinä päivinä talvi oli vielä siellä niin pitkällä, että tie oli suljettu. Nyt kävi parempi tuuri. Matkaa tuli noin 130 km suuntaansa ja pääsymaksu puiston alueelle oli 25 $ autolta.

Näkymät olivat kyllä mahtavat, mutta eivät vedä vertoja South Rimin näkymille. Täältä pohjoisesta näki vain yhdestä kohtaa kanjoniin ja Colorado-jokea ei täältä nähnyt ollenkaan. Jos siis on mahdollisuus valita, niin ilman muuta eteläisempi. Tämä on siis autoilijan mielipide, jalkaisin kanjoniin lähtevät voivat olla täysin eri mieltä.

Tulimme iltapäivällä takaisin Kanabiin ja majoituimme Parry Lodgeen 78 $ hinnalla. Huoneessa ei ollut jääkaappia eikä mikroa eikä huone tietenkään muutenkaan vastannut eilistä, mutta kumpikaan ei valittanut. Tavarat pysyvät kylmänä kylmälaukussamme ja haimme vaihteeksi pizzan ateriaksi.

Huomenna on tarkoitus vierailla Bryce-kanjonissa. Sielläkin olen ollut ekalla reissulla Marjan kanssa ja kanjoni on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Huomenna sitten kuvia ja juttua sieltä!

4.10.2014 Illalla seurustelin viereisen huoneen sveitsiläispariskunnan kanssa, jolta oli autostaan rengas puhjennut erämaassa. Olivat joutuneet odottamaan tuntikausia apua, jonka paikalle osunut Ranger (poliisi) järjesti ja oli vielä auttanut renkaankin kanssa.

Aamulla syötiin maksullinen aamiainen motellissa ja lähdettiin kohti Bryce-kanjonia. Aurinko paistoi taas pilvettömältä taivaalta, mutta vuoristossa oli paikoin lähes nollakeli ja lammikot jäässä. Iltapäivällä lämpö nousi taas hellelukemiin.

Bryce-kanjoni on todella mahtava ja niin erilainen. Aarokin oli samaa mieltä. Kiersimme lähes kaikki näköalapaikat ja sinne muodostelmien sekaan olisi päässyt kävelemäänkin tehtyä polkua pitkin ja olisin varmasti mennytkin, mutta kun Aaro ei kävele, niin en sitten yksin viitsinyt lähteä.

Kanjonilta ajoimme pikkutietä pohjoiseen. Suora hyväpintainen tie keskellä autiomaata ja nopeusrajoitus 45 mph, joka hetken kuluttua laski 40 mph. Lehmiä näimme jokusen ja muutaman Ranchin portin, 70 km:n matkalla tuli alle 10 autoa vastaan. Lopussa tie vähän mutkitteli ja nopeusrajoitus oli mutkaosuudella 25 mph. Kiltisti noudatimme!

Päiväkaljapaikan löysimme tunti ennen määränpäätä. Mukavan näköinen paikka (It´s Hoovers, not Hooters) ja tarjoilijamme esitteli meille Utahin lakia. Utahissa ei voi saada olutta ilman syötävää, mutta jos meillä ei ole nälkä, niin lakiehdot täyttyvät, jos ottaa vaikka pienet ranskalaiset. Näin sitten tehtiin. Ostimme lippikset ja pyysimme laittamaan samaan laskuun. Laskussa ei kuitenkaan ollut lippiksiä ja kun huomautimme siitä mainitsemalla, että suomalaiset ovat vaan niin rehellistä kansaa. Rouva oli kanssamme samaa mieltä ja antoi meille vielä 6 dollarin ylimääräisen alennuksen. Paikalla oli myös mönkijäporukka koirat mukana.

Päädyimme Richfieldiin I 70 kupeessa ja majoituimme New West motelliin 42 $. Ihan kelpo paikka, huone oli vielä loppusilausta vaille, mutta isäntämme lupasi tehdä sen vartissa. Annoimme hänelle puoli tuntia aikaa ja kävimme sillä aikaa kaupassa.

Nyt täytyy tutkia karttaa vähän tarkemmin ja päättää jonkinlainen linjaus loppumatkalle. Onhan tässä vielä reilu puolitoista viikkoa aikaa.

5.10.2014 Eilisen motellin asukkaat olivat ulkonäöltään vähän laitapuolen kulkijoita, mutta osoittautuivat vaarattomiksi ja seurusteluhaluisiksi ihmisiksi. Porukan koira oli jäänyt joku aika sitten auton yliajamaksi, mutta selvinnyt hengissä. Asfaltti-ihottumaa oli kyljissä ja lonkassa ja toista takajalkaa ei voinut laittaa kunnolla maahan. Oli kuitenkin toipunut takajalkaa lukuun ottamatta hyvin ja ystävystyi tietenkin heti minun kanssani. Juttelin sille suomeksi kaikkea mukavaa ja tämä kielitaitoinen koiratyttö palkitsi minut vielä aamullakin iloisella hännänhuiskutuksella ja monella nuolaisulla. Aivan toisin kuin aikaisemmalta reissulta tapaamani kielitaidoton koira, joka puri minua reiteen, kun ei ymmärtänyt puhettani!

Aamu valkeni kylmänä (+5), mutta aurinko paistoi tietysti pilvettömältä taivaalta. On sunnuntai aamu ja normaalisti sunnuntaisin ajamme rauhallisten maalaismaisemien keskellä hiljaisessa liikenteessä kantria kuunnellen. Tänään se korvattiin hyvällä vauhdilla (125 kmh) I 70 pitkin kohti itää ja Aaron kännykästä kuunneltiin työväen voittolauluja pääasiallisesti! Aika erikoinen sunnuntai minulle.

Interstate 70 on ehdottomasti komein tie Kalliovuorten yli ja nautiskelimmekin maisemista pysähdellen näköalapaikoille. Teimme kunnon päivätaipaleen ajaen 500 km Glenwood Springsiin Coloradoon.

 

 

 

 

 

Majoituimme ihastuttavaan Starlight Lodge Motelliin 77 $ hinnalla ja paikkaa pitävä puolalaisrouva otti meidät hyvin vastaan. Sanoi, että jos eksymme illalla tien toisella puolella oleviin ravintoloihin ja tulemme huonossa kunnossa kotiin, niin hän juoksee pysäyttämään liikenteen.

Kauppaostokset tehtiin paikallisessa City Marketissa ja motellilla pyykättiin pyykit puhtaaksi (3 $) ja nautittiin mm. todella nopeasta ja toimivasta internetyhteydestä.

Puhelinyhteydet ovat toimineet mielestäni loistavasti, mutta Grand Canyonin alueella ja nyt täällä Kalliovuorilla on ollut aika pitkiä katkoksia. Paikalliset ovat kyllä puhuneet puhelimiinsa, vaikka meidän kännykät ovat olleet vaitonaisia. Roaming-sopimuksissa olisi ilmeisesti vielä parantamisen varaa. Luottokorttisysteemi on parantunut valtavasti. Joissakin paikoissa voi käyttää jopa siruominaisuutta ja bensa-asemilla yhtä lukuun ottamatta on voinut maksaa mittarilla luottokortilla (Amex minulla). Joskus mittari kysyy ZIP-koodia, joka on luottokortin omistajan kotiositteen postinumero (ei siis pin-koodi). Minulla se tarkoittaa Tampereen 33540 naputtamista näytölle ja kas kummaa, mittari aukeaa tankkaukseen. Pari vuotta sitten tämä oli huomattavasti hankalampaa.
 

6.10.2014 Kylmä yö pari astetta lämmön puolella, mutta aurinko paistaa ja päivä lämpenee täällä vuoristossakin. Kävimme aamulla katsomassa ulkopuolelta höyryävän kuuman altaan ja mietimme, että olisikohan siellä ollut myös sauna.

Lähdimme kuitenkin asiaa enempää pohtimatta tien päälle. Interstate 70 on tosiaankin kaunis tie halki Kalliovuorten. Olimme korkeimmillaan reilussa 10 000 jalassa eli yli kolmen kilometrin. Välttämättä siellä ei olisi halunnut olla huonossa kelissä kesärenkailla. Nyt sää oli ihanteellinen ja jatkoimme Denverin kautta pohjoiseen.

Saavuimme Fort Collinsiin, mistä oli mahdoton löytää kelvollista motellia. Hotelleja kyllä oli, mutta emme me niihin mene kuin pakosta. Aikamme etsittyämme totesimme, että lähdetään muualle. Ajoimme 50 km kaakkoon Greeley-nimiseen kaupunkiin. Sieltäkin oli hankala löytää sopivaa, mutta lopulta otimme Rodeway Inn-motellin 88 $ hinnalla. Hiukan ylihintainen, mutta kaikki toimii ja meillä oli sen verran pitkä päivä takana, ettemme viitsineet enää hakea.

Nyt on Kalliovuoret ylitetty ja moottoritiet saavat jäädä unholaan. Nyt ruvetaan liikkumaan maaseudun pikkuteillä ja katselemaan vähän erilaisia maisemia. Kohta otetaan kartta esiin ja mietitään loppumatkan linjauksia.

7.10.2014 Tietysti aamu on aurinkoinen ja pilvetön, tuntuu naurettavalta aina toistaa tätä, mutta se on kuitenkin suomalaiselle ihmeellistä. Tankattiin auto ja nokka pohjoiseen.

Pysähdyttiin Cheyennessä ja vierailtiin West Old museossa. Maksu tällaisilta vanhoilta papparoilta 8 $ hengeltä. Olisivathan he voineet tarjota meille pientä maksuakin ja vakinaista paikkaa museon vanhalla puolella. Paikka oli ihan mukava, kassarouva kertoi ummet ja lammet paikan historiasta. Autonvaihtoakin hetki mietittiin punaisen menopelin vieressä.

 

 

 

 

Matka jatkui pohjoiseen. Kauriin näköisiä eläimiä oli preerialla todella paljon. Kaksi yliajettua oli tien varressa. Tie oli todella hiljainen ja asumaton Onneksi kuvan keidas, Longbranch Saloon, tuli vastaan ja nautimme Blue Moon hanaoluet appelsiininviipaleella koristeltuna. Aika erikoinen juttu, mutta onneksi baarissa oli tuttuja. Kun katsotte sisäkuvaa tarkemmin, niin siinähän istuu kuin kaksi veljestä keskenään!

Jatkoimme pohjoiseen Lusk-nimiseen 1500 asukkaan pikkukaupunkiin ja majoituimme Best Western motelliin 116 $ hinnalla. Vähän kallista, mutta kaikki on tyylikästä ja toimivaa ja vielä lämmin kunnon aamiainen. Naapurimotellissa olisi joutunut toiseen kerrokseen ja säästänyt vain kympin. Ei ollut vaikea valinta. Motellimme pihalla oli sitä paitsi mukava kivipöytä ja –penkki ryhmä, minkä äärellä tein päiväkirja- ja karttamerkinnät

Pitkän preeriataipaleen puolivälissä oli lepopaikka. Nämä ovat ihmeellisiä juttuja siisteydessään. Täälläkään ei ollut henkilökuntaa paikalla, mutta ei roskan roskaa missään. WC-tilat olivat kliinisen puhtaat, kaikki hanat ja puhaltimet toimivat, eikä mitään oltu sotkettu. Ero on valitettavasti suuri kotimaahan verrattaessa.

 

Huomenna ajattelimme suunnata nokan hetkeksi itään. Siitä sitten lisää huomenna!

 

8.10.2014 Tietysti se aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmittää kylmän yön jälkeen. Hyvän aamiaisen jälkeen auton nokka kohti itää ja US 20 on tien numero. Tämä on myös koko valtakunnan läpi menevä tie ja täällä preeriavaltioissa on vain yksi kaista suuntaansa ja vastaantulevaa liikennettä on, kuten kotona Suomessa pikateillä. Tosin liikennetiheys näillä aukeilla on pieni. Melkein morjestetaan toisiamme, kun tullaan vastatusten.

Meistä on tullut rekkamiesten suosikkeja. Me kun ajamme sallittua 65 mph nopeutta (105 kmh), niin rekat saavuttavat meidät vähitellen ja ohittaminen olisi vaikeaa niin pienillä nopeuseroilla. Kun rekan kuva suurenee peileissä, niin katson sopivan suoran ja jos vastaantulijoita ei ole, niin vilkku oikealle ja siirryn rampille ja vähän hiljennän, niin rekka pääsee sujuvasti jatkamaan matkaansa ja aina tulee muutama hätävilkkutervehdys kiitokseksi.

Tämä osa Nebraskaa on karjanhoitoaluetta. Isoja nautalaumoja on preerialla ja ranchille meneviä portteja on tämän tästä. Itse rancheja harvemmin näkee, ovat jossain horisontin takana. Täällä kun tätä maa-aluetta on aika laajalti, niin ilmeisesti tilojen kootkin ovat kohtuullisen isoja.

Kulkemaamme tietä voisi sanoa yksitoikkoiseksi, kun pienen mäennyppylän jälkeen tie taas häipyi viivasuorana horisonttiin. Itse kuitenkin nautin näkemästäni avarasta maisemasta, biisonit vain puuttuvat ja hyvin ne mahtuisivat tuonne laajoille preerioille.

Saavuimme Nebraskan Valentine-nimiseen kaupunkiin ja majoituimme Motel Raine:een 90 $. Vähän oli korkea hinta, mutta motelli tyydytti meitä. Kaikki yhdessä tasossa, uudet laitteet isossa huoneessa ja hyvin toimiva netti. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta kun hyvän löytää, mitä sitä muita kyselee.

Kauppa löytyi kilometrin päästä ja saimme delistä reissumme tähän asti parhaat ribsit. Ei kun motellille nauttimaan. Chicagoon on nyt matkaa 1200 km ja meillä vielä viikko aikaa. Täytyy ruveta mutkittelemaan, ettei tulla liian aikaisin Chicagon ruuhkiin.

9.10.2014 Illalla Arkansasilainen metsästäjäporukka tuli samaan motelliin ja siitähän juttuseuraa saatiin. Olivat tosi mukavaa porukkaa ja kertoivat amerikkalaisten rakastavan aseitaan ja siksi heilläkin on niitä riittävästi. Asepusseja ja laukkuja kannettiin tosiaankin motellihuoneeseen oikein olan takaa. Lupasivat kuitenkin pitää meistä suomalaisista hyvää huolta ja vastata turvallisuudesta aamuun asti.

Aamu valkeni ja outoa, aurinko paistaa, mutta taivaanrannalla on pilviä! No pilvet tulivat sitten päällemme. Sellaista keski- ja yläpilveä, joka peitti parin tunnin ajan taivaan 6/8 – 8/8. Sitten sää taas selkeni ja aurinko paistoi.

Ajopäivä oli vähän tylsä. Valitsimme kyllä itse tietoisesti reittimme ja ajattelimme, ettei siellä ole paljon mitään. Siellä ei sitten todellakaan ollut mitään muuta kuin tyhjää preeriaa. Parin pienen kaupungin tai paremminkin kylän läpi ajoimme. Täällä niissä kaupungin nimen sanovissa kylteissä on mainittu myös asukasmäärä ja ne olivat tällä matkalla lähes kaikki alle 100 henkeä. Yhdessä 60 hengen pikkupaikassa oli kuitenkin oma saluuna, mutta koska kello oli vielä aamupäivän puolella, niin emme poikenneet.

Yhdellä huoltoasemalla pestessäni auton tuulilasin, minua tarkkailtiin viereisen lava-auton lavalta hyvin tarkkaavaisesti. Täällä on tapana, että koira on isäntänsä matkassa ja kun lava-autolla mennään, niin siellä se on lavalla ja tarkkailee liikenteen menoa maantiellä korvat läpättäen. Huoltoasemalla isännän ollessa sisällä, on sitten aikaa laitta partakarvat ojennukseen ja tarkkailla muita kulkijoita.

Saavuimme kello 13 aikaan Grand Islannille. Tulimme tänne etelään, ettemme joutuisi liian pian liian lähelle Chicagoa ja sen turmelevaa vaikutusta. Nythän kruisailemme ihan silla mielellä, että saadaan Aaron kartan visuaalinen ilme mukavaksi. Tämä on minunkin kartassani aika tyhjää aluetta, joten mutkittelu sopii hyvin molemmille. Löysimme yösijaksemme Island Inn-motellin 66 $ hinnalla. Varsinaista aamiaista ei ole, mutta resparouva lupasi paistaa meille vohvelit aamulla kahvin kanssa.

Kaupasta saimme erinomaiset ripsit delin puolelta ja kaupassa kassan apuna ollut pakkaajarouva ihastui ”houkutuspaitaani”. Hän ihastui siihen värien puolesta ja sitten kun tajusi, että ne värit tarkoittavat ajettuja reittejä, niin kuuluihan sieltä ”Oh My God”

Huomenna on tarkoitus lähteä taas koilliseen kohti Sioux-cityä. Siitä sitten huomenna lisää.

 10.10.2014 Aamu oli pilvinen, miten se on mahdollista! Sitä paitsi oli koleaa ja kehnon aamiaisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti koillista. Kehno aamiainen johtui siis meistä itsestämme. Motelli ei tarjonnut kuin kahvia, vedellä lantattua tuoremehua ja makeita pullia ja kun tyydyimme siihen, niin eihän siitä voi muita syyttää. Aaro ei ole aamiaisihmisiä ja minä voin elää ilmankin puoliin päiviin tarvittaessa, niin näin meneteltiin.

Ajoimme idän kautta pohjoiseen eli suora viiva alkupisteestä loppupisteeseen meni koilliseen. Nebraska on aika tyhjää aluetta, liikennettä vähän ja kylät matkan varrella pieniä. Bensa on ollut halvinta täällä. Tänään se maksoi 2,85 $ gallonalta (3,8 L) halvimmillaan. Ei kehdattu edes tankata niin halpaa, vaan otimme bensamme ilman etanolia 30 centiä kalliimmalla gallonahinnalla.

Oltiin jo aika lähellä, alle 50 km:n päässä määränpäästämme, kun bongasimme pienessä kylässä Bonanza Baarin. Siinä oli 45 mph nopeusrajoitus, mutta olisihan tuon houkuttelevan seinäkyltin huomannut suuremmastakin nopeudesta. Päiväoluet juotiin kurkkupurkeista, joihin on istutettu kahva. Paikan hampurilaisten pihvi oli sen verran massiivinen, että herätti meissä silkkaa kunnioitusta ja hinta oli 5 $. Ei kuitenkaan syöty, kun ajattelimme linjojamme.

Päädyimme Sioux Cityyn, joka hallinnollisesti kuuluu Iowaan, mutta on tässä Nebraskan ja South Dakotan rajalla. Majoituimme Budget Inn:iin 50 $. Tämä on puhtaasti miesten motelli. Täällä on kyllä uusi jääkaappi ja mikro, toimiva automaatti-ilmastointi, litteä telkku, mutta jotain puuttuu, millä saisi naisen houkuteltua tänne. Netti sitä paitsi ei toimi ainakaan vielä. Intialaispariskunta pitää tätä ja mies on vielä kaupungilla, mutta tulossa ratkaisemaan ongelmaa. Tämä on vasta ensimmäinen paikka, missä yhteys ei toimisi. Huomattavaa parannusta on tapahtunut viime matkojen jälkeen nettirintamalla. Amerikkalaisetkin rupeavat oppimaan näitäkin asioita.

Lähes jokaisessa motellissa on ilmainen wifi-yhteys joko avoimena tai suojattuna. Tarkistan aina pihaan tullessamme kännykästä, että yhteys toimii ja jos se on avoin, niin vielä katson, että yhteys syntyy. Tiedonsiirtonopeus saattaa silti olla aika vaatimaton ja kuvien siirtoon menee aikaa, mutta jos kenttä on vahva, niin hyvin se kuitenkin onnistuu. Tänään sitten en viitsinyt tarkistaa avoimen verkon toimivuutta ja tässä sitä ollaan, rajoitettu yhteys, ei internettiä.

Isäntä tuli paikalle ja laittoi kaikkiin laitteisiimme henkilökohtaisen salasanansa ja nyt taas pelittää, siis palvelu pelaa, muttei tänne silti Marjaa saisi!

11.10.2014 Taas se aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Eilinen oli joku outo poikkeus. Yö on ollut kylmä ja auton ikkunat ovat jäässä. Hiukan pakkasen puolella oli vielä herätessämme.

Haettiin aamukahvit ja lähdettiin pohjoiseen. Tarkoitus oli poiketa Yanktonissa ostoskeskukseen ja keskittyä tuliaisiin. Näin teimmekin, mutta mitään ostettavaa emme löytäneet. Ei ollut oikeanlaisia tuotteita tai väärät miehet oli asialla.

Jatkoimme matkaa pohjoiseen ja ylitimme Missourijoen ja tulimme South Dakotan puolelle. Se on aina yhtä kummallista, kuinka joku rajan ylitys muuttaa maiseman ja osavaltion luonteen ihan erilaiseksi. Nyt jäivät Nebraskan kumpuilevat maisemat ja kapeat tiet taakse ja alkoi Etelä-Dakotan laajat aukeat ja leveät hyväpintaiset tiet. Yllättävän paljon oli vettäkin näkyvissä. Pieniä lampia ja järviä joka puolella.

Saavuimme Brookings:iin ja majoituimme Sonshine Inn motelliin 62 $. Tämä on taas näitä miesten paikkoja, ei paljon mainittavaa, mutta netti toimii.

Olemme nyt pari kertaa onnistuneet löytämään HyVee-supermarketin ja nimensä mukaisesti kaikki on ollut ”hyvvee”. Paras marketti tarjonnaltaan tällä reissulla. Päiväoluet nautimme Lucky Dog-baarissa.

 

12.10.2014 Aurinko paistaa, lämpöä on puoli kahdeksan aikaan aamulla +6 astetta. Hiukan yläpilveä, mutta se oikeastaan helpottaa, kun suuntaamme itään vasten aurinkoa. Tästä syystä suosittelen aina rannalta rannalle ajaville kulkusuunnaksi idästä länteen. Tällöin aurinko on aina selän takana aamupäivän ja toinen etu on se, että aikavyöhykkeitä ylitettäessä tulee ylimääräinen tunti päivään. Huono puoli on se, että lentomatka länsirannikolta on pitempi kuin itärannikolta, mutta jostainhan se on pakko palata kotimaahankin.

Ajoimme koko päivän keskellä maissipeltoja. Osa sadosta on korjattu, mutta kyllä korjattavaa vielä riittää. Toinen huomio oli se, että yliajettuja eläimiä on ollut todella paljon täällä Nebraskan, South Dakotan ja Minneapolisin alueella. Enemmistö uhreista on pesukarhuja tai vastaavia, kissat tulevat kakkosena ja kauriit kolmansina. Yöllä nämä yliajot tapahtuvat, koska päivällä emme näe kuin kauriita. Välttäkää siis yöajoja!

Matkallamme tie oli poikki ja hetken (30 km) seikkailimme pienillä sivuteillä, opastettuna kuitenkin, mutta kun Maire (navi) ei tiennyt tästä, niin hetken oli kinastelun makua autossa. Päätimme kuitenkin, että naista ei nyt kuunnella, kun sattuu olemaan koneääni. Elävässä elämässä asiathan ovat aivan toisin.

Meidän piti yöpyä Minnesotan Mankato-kaupungissa, mutta se oli liian suuri meidän makuumme ja kelvollista motellia ei tullut vastaan.” Maire” lepyttyään vihjaisi, että ajakaapa pojat 20 km pohjoiseen, niin helpottaa. Päädyimme siis St Peter:iin ja ensimmäiseen vastaamme tulleeseen Viking Jr-motelliin 60 $. Meitä viikinkejä viehätti erityisesti motellin nimi, koska nuoriahan me vielä olemme. Mukava siisti paikka, jopa pariskunnalle. Minnesotassa alkaa olla jo ruskan värejä, onhan tämä suomalaisaluetta, vaikkei saunoja olekaan näkynyt.

Kävimme kaupassa ja Aaro otti Delistä kanankoipia mukaansa. Minä halusin jotain muuta ja menimme näkemäämme pizzeriaan. tilasin Cowboy-pizzan ja katselin kun tyttö rakensi sen siinä tiskillä, hyvän näköinen (pizzakin) ja pakkasi kylmänä kelmuun. sitten selvisi, ettei heillä ole uunia, he vain tekevät näitä asiakkaille kotipaistoon. Sehän ei motellissa mikrolla onnistu, joten korttiani höylättiin uudestaan ja luvattiin, että rahat tulevat takaisin. Täytynee tarkastaa joskus, tapahtuiko näin.  Siis takasin kauppaan ja minulle mikroateria ja kaiken tämän sähläyksen jälkeen Aaron kanankoivet täytyi kuitenkin mikrossa lämmittää uudelleen. Olemme kuitenkin tyytyväisiä paikkaan ja Aaron kiroilukin on loppunut, kun jäähdytimme mikrossa ylikuumentuneiden kanankoipien palovammat hyvin jäähdytetyillä drinkeillä. Motellissa ei ollut jääkonetta ja toimme kuvan jääpalapussin kaupasta (1,50 $)

 

 

 

 

 

 

13.10.2014 Tihkusateinen aamu ja sumua! Lämpötila oli 11 astetta. Tihkusade loppui pariksi tunniksi ja sitten alkoi oikein kunnon vesisade, joka jatkui koko loppupäivän. Nyt vielä uhkaillaan tornadolla etelästä käsin. Täytyy seurata säätä vähän tarkemmin illan mittaan ja aamulla, me kun emme ole mitään tornadobongareita, niin yritämme pysyä poissa niiden tieltä.

Auto tuli kunnolla pestyksi tänään, kun sade piiskasi ja ohittavat rekat nostivat aikamoisen vesipilven. Ajelimme nopeusrajoituksen mukaan115 kmh kuivilla osuuksilla, mutta rekat pyyhkivät vain ohi eikä tuo sade hillinnyt niiden vauhtihaluja ja ne olivatkin märässä kelissä muutaman lava-auton kanssa tien kingejä.

Yhdellä taukopaikalla kohtasimme ja ystävystyimme 8 vuotiaan kultaisen noutajan kanssa Tämä poika ymmärsi hyvin suomeakin ja isäntä ihmetteli kovasti mistä me keskenämme juttelemme. Sanoin, että Suomen tuhansista järvistä ja se on noutajalle aina herkkä paikka.

Aikomuksemme oli yöpyä Iowan Cedar Fallsissa tai Waterloossa, mutta sinnikkäästä etsinnästä huolimatta emme löytäneet molempia miellyttävää motellia. Siirryimme 50 km itään Independence nimiseen pikkukaupunkiin ja sieltä löytyi molempia tyydyttävä ratkaisu, Rush Park Motel 67 $. Asiallinen ja hyvä paikka, Kauniimmalla ilmalla ulkona on käytettävissä grillit ja jopa koriskenttä.

Tällaisella ilmalla navigaattorin tärkeys korostuu. Maire ohjasi meitä välillä todella huonosti näkyvässä kelissä ystävällisesti ja varmasti. Ilman sitä, motelleita haarukoidessamme eri puolilla kaupunkia, olisimme varmasti pelkän käsikartan kanssa olleet tosi lirissä. Mihinkään kun ei voi oikein pysähtyäkään tien päällä, kun näkyvyys on heikko ja rekat painavat täysillä eteenpäin.

Nyt seurataan illalla tarkkaan säätietoja huomiselle päivälle.

 

 

 

14.10.2014  Sade jatkui koko yön ja jatkui aamulla. Pilvet olivat kyllä ylempänä kuin eilen eikä sumua ollut. Sade kuitenkin yltyi välillä aika rankaksi ja olimme tyytyväisiä, kun valitsimme reitiksemme pienemmät tiet moottoriteiden sijaan.

Rekkojen nostama vesipilvi on erittäin epämiellyttävä ja suorastaan vaarallinen. Olet pahimmassa tapauksessa todella pimennossa lentävän veden keskellä. Siinä ei ole syytä jarruttaa eikä ainakaan pysähtyä, koska liikennettä on kaikilla kaistoilla. Aika moni ajaa tällaisessakin kelissä ilman valoja ja välillä tuntuu, että on aika tuurissaan, ettei mitään pahempaa tapahdu. Huonolla kelillä kannattaa käyttää hiljaisia pikkuteitä, jos mahdollista.

Ajattelimme yöpyä Illinoisin Galesburgissa, mutta motellimaista motellia ei löytynyt ja kun kaupunkikuva ei miellyttänyt, niin ajoimme 25 km länteen Monmouth-nimiseen paikkaan ja Aaron kauhuksi valitsimme Super 8 motellin 83 $. Tämä on hotellimainen, mutta pääsimme ekaan kerrokseen, niin 15 metrin kävelymatka tupakalle ei ollut Aarolle ylivoimainen kynnyskysymys.

Käytiin kaupassa ja pestiin loppupyykit, on sitten vain puhdasta kotiin vietävää. Tässä aivan motellimme seinän vieressä kasvaa maissia, joka on uskomattoman korkeata. Otettiin kuvat toisistamme pienessä tihkusateessa, jotta uskotte sen maissin korkeuden. Jostain syystä toista meistä kutsutaan vilukissaksi. Aaro on harmitellut viime päivät, kun ei tullut kunnon talvipalttoota mukaan.

Huomenna on sitten viimeinen ajopäivä. Siirrytään jonnekin 100 km:n säteelle Chicagosta. Lähemmäksi ei ole hyvä mennä, jos haluaa löytää kelvollisia motelleja. Siltä etäisyydeltä on sitten helppo ajaa auto lentokentälle ja siirtyä vuokraamon bussilla terminaaliin.

Tässä karttalinkki ajetulle reitille. Ensimmäiset 16 yötä näkyvät ykkössivulla. Kakkossivulle pääsee vasemmasta reunasta painamalla kartan 2 sivu painiketta ja nyt on sitten jo 3 sivukin olemassa.

 

https://www.google.com/maps/ms?msid=218107552767173074970.0004fe4c78c4c4c5e8bf3&msa=0&ll=36.102376,-74.179687&spn=38.462779,62.929688

 

 

15.10.2014 Aamulla ei satanut ja aurinkokin näyttäytyi. Päivemmällä sitten taas pilvistyi ja vähän tihuuttelikin.

Annettiin Mairelle ohjeet välttää tulleja ja moottoriteitä, mutta kieltojen vastineeksi sallittiin myös hiekkatiet. Aika mielenkiintoista risteilyä maissipeltojen keskellä ja välillä tosiaan hiekallakin.

Välillä vastaan tuli pieniä ränsistyneitä kyliä ja muutama auto samalla peltotiellä. Perille päästiin Illinoisin Ottawaan ja majoituttiin Super 8 motelliin tai hotelliin 85 $. Autoa ei saa oven eteen, mutta katutasosta Aarollakaan ei ole liian pitkä matka pihalle. Yksi motelli olisi ollut tarjolla, mutta en suostunut sinne viimeiseksi yöksi.

Täältä meillä on noin 140 km kentälle ja auton palautusaika on 1400, joten kiirettä ei ole. Kaupasta haettiin vielä viimeiset ostokset ja parin tunnin kuluttua päästään tekemään Check-In-toimet lennolle. Laukkujen pakkausta ja pitkän reittimme muistelua, siinä tämä ilta kuluu.

Laskeskelen tässä illan aikana todellisia kuluja ja laitan ne ehkä jo tänään tuonne loppuun. Jos en ehdi, niin sitten kotona. Aion myös tehdä uudelleen ne alkumatkan hävinneet päivät tässä parin viikon aikana.

Kiitos mukanaolijoille kommenteista ja matkamme seuraamisesta. Saas nähdä, milloin seuraavan kerran!

Vielä kaksi kuvaa lentokentältä. Tuosta vihreästä nyrkistä otimme lähtöoluet "Revolution" ja hyvältähän se maistui!

 

Tilastotiedot:

 

Lennot kahdelle 540 € + 640 €, yhteensä 1180 €

Auto (premium) Dollar-vuokraamo, 5 vko, vapaat mailit, sisältää vakuutukset 980 €

Nissan Maxima 3,5 L V6 290 HP

Bensaa kului 288,1 G eli 1089 L, bensa maksoi 732 €

Kalleimmillaan bensa 3,99 $ G ja halvimmillaan 2,85 $ G

Keskikulutus 12405 km oli 8,78 L/100 km ja litrahinta keskimäärin 0, 67 €/L

Motellien keskihinta oli 56 €, Kallein maksoi 121 € ja halvin 32 €

Korteilla maksettiin kaikki eläminen ja rahaa kului kahdelta 4182 €

Käteistä oli 1000 $ mukana ja sitä kulutettiin vain tippeihin ja pikkuostoksiin ja sitä kului 360 $ eli 276 €

Yhteensä kaikki kulut olivat 7074 €

 

(Dollarin kurssina on käytetty 1,30, joka oli kurssi matkan alkaessa.)