30.8.2011 American Airlinesin B767-300 kuljetti meitä yhdeksän ja puoli tuntia, mutta perille päästiin. Kone oli aika surkea, ei henkilökohtaisia tv-näyttöja, ei koneen sijainnin näyttöa, kuin muutaman kerran. Lentäjät eivät kertoneet juuri mitään ja kaikki maksoi luureista alkaen. Keli oli kuitenkin hyvä ja perille tultiin iloisin mielin. Muodollisuudet sujuivat vauhdilla ja dollarin auotovuokraamoon siirryttiin bussilla.
Tarjosivat luksusautoksi Chrysler 300 kutosmoottorilla, mutta kun sanoin, etta kasin koneella se olisi luksusta, niin saimme sitten Ford Crown Victorian kasin koneella (4,6 L, 250 HP)ja tyydyimme siihen. Eihän se Lincolnia vastaa, peräluukkukaan ei sulkeudu sähköllä!
Ajelimme sitten Wisconsin Sturtevantiin Days Inn motelliin ja majoituimme 70 dollarilla. Huomenna tulee paremmin juttua, kun on ensin vähän nukuttu.
Tässä linkki kartalle, josta näkyy ajamamme reitti, kilometrit, yöpymiset ja yöpaikkojen nimet ja hinnat.
31.8.2011 Olipa vaiherikas aamu! Yö nukuttiin kohtuullisesti, minä heräilin muutamaan otteeseen, mutta telkka aukesi vasta kuuden jälkeen aamulla. Marja heräili siinä puoli kahdeksan aikaan ja aamutoimien jälkeen tavaroita pakatessa hän huomasi, että meikkipussirasia, jossa oli myös kultainen ranneketju lastenlasten muistoesineineen, oli kadonnut. No sitä haettiin joka paikasta ja uudelleen. Käytiin välillä aamiaisella ja taas haettiin. Ei löytynyt ja annettiin jo periksi, kadonnut mikä kadonnut. Vein tavaroita autoon ja huomasin poliisiauton takapihallamme ja menin sinne selvittämään asiaa noin vakuutusta varten. Viehättävän näköinen nais-sheriffi (Brooke) iso pyssy lonkalla ja käsiraudat takavyössä otti asian hoitoonsa ja kirjasi autostaan asian heidän kortistoonsa. Sain häneltä vakuutusyhtötä varten kirjausnumeron ja hänen käyntikorttinsa puhelinumeroineen. Vielä autolla purimme kaiken vielä kertaalleen ja sieltähän se pirun pussukka löytyi lääkesäkin (aika kookas) sivulokerosta. Nyt tein sitten kierroksen toisinpäin, respa-siivoojat-poliisi. Kaikki olivat tyytyväisiä, kun pussi löytyi ja Brooke lupasi perua poliisin toimenpiteet ja minä lupasin olla häiritsemättä enää enempää tällä kertaa.
1.9.2011 Erinomainen aamiainen (monipuolinen), joita ei yleensä motelleissa saa. Yö oli sumuinen, mutta puoli kymmeneltä lähtiessämme aurinko alkoi lämmittää ja lämpötila kohosi lopulta 91 F eli 33 C. Autossahan tämä ei haitannut, mutta pysähtyessämme päiväoluelle pikkukaupungin saluunaan, ilma auton ulkopuolella oli kuin lehmän henkäys. Saluunan emäntä esitteli paikkaa ylpeänä, saluuna oli vielä lähes alkuperäisessä kunnossa 1910 luvulta! Nämä ovat mielenkiintoisia paikkoja ja juttua riittää, kun paikalliset pääsevät tällaisten ulkomaanpellejen kimppuun.
Jatkoimme matkaa suoraan pohjoiseen lopulta hyvin suomalaistyyppisten maisemien halki. Maisema kumpuili ja koivikot reunustivat tietä. Olisi hyvin voinut kuvitella ajavansa jossain Suomessa. Saavuimme sitten Lake Superiorin rannalle Wisconsin Ashlandiin ja kun ajoimme rantakadun läpi, niin Marja halusi ehdottomasti vain yhteen motelliin. Sinne menimme ja paikkahan oli loistava. Kauniit huoneet, uudet puulattiat, jykevät täyspuuhuonekalut, keittiö täysine varusteineen ja tuoretta savukalaa respasta. Hinta oli 105 $, jonka maksoin tietysti iloisin mielin, niin mitä muutakaan olisin voinut tehdä! Autokin pestiin tänään ja on se kiiltävä konepelti niin mukavan näköinen siinä halkoessaan upeaa maaseudun maisemaa.2.9.2011 Yölla ukkosti ja aamu oli sumuinen puoli seitsemän aikaan, kun heräsimme. Söimme aamiaisen ja kävimme kaupassa ja lähdimme naköalareitille Lake Superiorin rantaa seuraten. Tämä 160 km:n mittainen kierros oli ihan turha. Oli kuin olisi ajanut Suomessa, metsää ympärillä ja välillä järvi vilahti jostakin välista. Yleensäkin olen huomannut sen, etta täkäläiset karttaan merkatut näköalatiet ovat suomalaiselle pettymyksiä. Samaa maisemaa riittää meinaan Suomessakin.
Duluthin jalkeen jatkoimme 2-tietä Minnesotan puolella ja kyliä oli harvakseen matkan varrella. Sen verran kuitenkin, etta päiväoluet päästiin nauttimaan aikataulussa. Majoituimme jo hyvissä ajoin klo 14 tienoilla Bemidji-nimiseen kaupunkiin AmericInn-motelliin 105 $ hinnalla. Tässä kaupungissa ei ollut tai emme löytäneet normimotelleja ollenkaan, joten jouduimme tyytymään tällaiseen hotellimaiseen. Tekstistä puuttuvat suomalaiset äät ja ööt, kun oma kone ei toimi täkälaisessa verkossa ja kirjoitan tämän jutun motellin aulassa heidän koneellaan amerikkalaisella näppäimistöllä enkä löydä oikeita kirjaimia. Korjaan nämä virheet kyllä heti, kun pääsen omalla koneella verkkoon (nyt on virheet korjattu). Samoin kuvia lisatään myöhemmin.Kävimme lähikaupassa hakemassa lämpimät ruoka-annokset ja nautimme ne huoneessamme. Huomenna seuraamme samaa 2-tietä länteen.
3.9.2011 Helle on yön aikana kaikonnut ja lämpötila oli aamulla 16 asteen tienoilla. Motellissa nautitun hyvän aamiaisen jälkeen matka jatkui kuitenkin omalta osaltani shortseissa, eihän se nyt vielä niin kylmä ole. Lämpö nousikin hetkeksi jopa 20 asteeseen päivän aikana, mutta tuuli oli vähintäänkin navakkaa. Jatkoimme Pohjois-Dakotan puolelle Devils Lakeen asti. Ajattelin, että voisimme vaikka yöpyä siellä, mutta nämä järvet houkuttelevat varsinkin näin viikonloppuisin pilvin pimein turisteja (amerikkalaisia) ja me viihdymme mieluummin paikallisten seurassa. Siellä oli lisäksi kovat tietyöt käynnissä, kun lähdimme järven rantaa seuraten etelämpään. Kova tuuli heitti välillä järven rantaan murtuvat aallot pärskeineen suoraan tuulilasiin ja auto 15 km:n hiekkaisen tietyöosuuden jälkeen surkeassa kunnossa. Huomenna haetaan heti pesupaikka, vaikka Aaro sanoisikin, että mitä turhaa. Täältähän löytyy itsepalvelupesupaikkoja vähän joka kylästä. Parilla dollarilla saat noin 5 minuuttia aikaa häärätä painepesurin kanssa auton kimpussa. Laite varoittaa minuuttia ennen ajan loppua, jolloin voit tarvittaessa jatkaa aikaa neljännesdollari kerrallaan niin pitkään kuin haluat. Järjestelmä on samanlainen kuin Suomessakin eli voit valita erilaisten pesuaineiden tai huuhtelun tai vahauksen välillä vapaasti, aikaa vain on pienemmällä rahalla ruhtinaalisesti enemmän.
Jatkoimme kuitenkin kuraisella autolla etelään ja yhdessä muutaman talon pikkukylässä oli mielenkiintoisen näköinen saluuna (kuva). Ajoin siitä jo ohi, mutta Marja halusi ehdottomasti käydä sisällä (kuvassa pääkartturi tarkkana), siispä uukkari ja saluunan eteen. Sisällä oli 5-6 ihmistä ennen meitä ja lappu seinällä "jos juot unohtaaksesi, maksa etukäteen". Kaksi olutta maksoi 5 $ ja meiltäkin pyydettiin maksu heti ja vain käteinen kelpasi. Mukavia ihmisiä kuitenkin nämä kapakassa olijat. Vieresä istunut mies sanoi kuultuaan meidän käyneen näiden vuosien aikana 48 osavaltion alueella, että on hänkin muistaakseen käynyt kolmessa. Olisi tarjonnut oluetkin, mutta kun sanoin, että minä olen autolla liikkeellä, enkä ota yhtä enempää, niin hänellä oli siihen heti vastaus valmiina. Hekin tulivat 30 km:n päästä, mutta aikovat ajaa takaisin kotiin peltoteitä pitkin, niin ei ole vaaraa virkavallasta.
4.9.2011 Kylmä yö, aamulla puoli kahdeksan aikaan oli +7 astetta.Taivas oli kuitenkin pilvetön ja lämpö kohosi iltapäivällä 20 asteeseen. Motellissa syödyn aamiaisen jälkeen veimme auton pesulaan. Auto oli sen verran kurainen, etten viitsinyt ruveta sitä itse pesemään ja pesulinjan kautta saimme auton puhtaaksi ja vahatuksi 6 dollarilla. Sitten matkaan kohti luodetta. Tarkoitus oli tulla takaisin 2-tielle ja matka sujui joutuisasti kauniissa säässä sunnuntaiaamuna. Olen sanonut monet kerrat aiemminkin, että rakastan sunnuntaiaamuja amerikkalaisella maantiellä. 
Yleensä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, kuten tänäänkin, tiellä ei liiku juuri kukaan, kun porukat valmistautuu kirkonmenoihin ja aamusta pitkälle iltapäivään radiosta kuuluu monelta kanavalta hyvää countrymusaa. On leppoisaa istua isoa laiskanlinnaa muistuttavassa nahkatuolissa, antaa cruiserin viedä, ohjata vasemman käden parilla sormella ja siemailla kahvia oikean käden avustamana. Tänään ei tarvinnut juuri ohjatakaan, kun nämä Dakotoiden suorat ovat kymmenien kilometrien mittaisia.
Meille sattui hauska tapahtuma, kun pysähdyimme tien viereen vähän jalottelemaan ja venyttelemään. Emme olleet minuuttiakaan pysähdyksissä, kun eräs nuori pari isolla maasturilla pysähtyi peräämme ja mies tuli kysymään, tarvitsemmeko mahdollisesti apua ja onko kaikki kunnossa. Emme me siis mielestäni niin hädässä olevan näköisiä olleet, mutta täällä tarjotaan apua välittömästi, kun toisesta siltä tuntuu. Jos esimerkiksi huoltoasemalla katselet karttaa auton vieressä, niin aina joku tulee kysymään, voisiko olla avuksi.Ajoimme päätieltä poiketen Fort Bertholdin intiaanireservaatin kautta Lake Sakakawean pohjoisrantaa seuraten ja olihan komeat maisemat ollaksemme Dakotassa. Pääsimme jopa pienelle vuorelle.
Lopulta pitkän ajopäivän päätteeksi majoituimme klo 14 aikoihin Williston:in kaupunkiin Travel Host motelliin ja normaalin kauppareissun päätteeksi viinipullo (Yellow Tail, Merlot, 6,99 $) auki ja miettimään huomisen päivän reittiä.
Viimeinen kuva on automme jääkaappi. Olen todennut tämän parhaaksi ja hyvin toimivaksi ratkaisuksi. Tälläisen kannellisen kannettavan muovilaatikon saa mistä tahansa marketista 5-6 dollarilla. Sen kun täyttää motellin jääkoneen jäillä puolilleen ja kaikki kylmää tarvitseva laatikkoon, niin säilyy auton peräkontissa täydellisesti vaikka kummoisen hellepäivän. Jos motellista ei saa jäätä, niin kaikki marketit ja huoltoasemat myyvät jääpalasäkkejä vähän reilulla dollarilla. Jäitä tästä maasta löytyy joka paikasta.
5.9.2011 Aamu valkeni pilvettömänä ja lämpötila kipusi päivän aikana 91 F, joka on reilu 30 C. Siirryimme Montanan upeisiin maisemiin (kuva). Preeriaa, peltoa ja avaraa maisemaa. Ilma oli kristallin kirkas ja nyt näki niin pitkälle kuin viitsi katsoa. Parhaimmillaan näköalaa oli kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Montanassa on hevosia joka taloudessa ja niitä laidunsi matkan varrella suurina laumoina. Asutusta on todella vähän. Laskin, että yhden 70 km:n tien pätkän aikana tuli yksi auto vastaan. Täällä jos autoon tulee vikaa, niin apua ei ole välttämättä heti saatavilla.
Meille tuli väkisin pitkä ajopäivä (542 km), kun viimeiset 300 km oli lähes täysin asumatonta aluetta, ei motelleja, baareja, eikä bensa-asemia. Päiväolutkin jouduttiin ottamaan omasta baarista auton takakontista, mutta oli onneksi todella huurteinen (kuva lepopaikalta). Heinäsirkkoja oli valtavasti näillä preerioilla ja niitä ropisi oikein kunnolla auton maskeihin ja myös tuulilasiin. Etupuskuri ja rekisterikilpi oli kokonaan vuorattu kuolleilla sirkoilla ja tuulilasikin oli aika karmeassa kunnossa. Kävinkin heti itsepalvelupesulassa ja painepesurilla auton sai aika helposti puhtaaksi, kun teki sen tuoreeltaan.Nyt pääsimme vihdoin perusmotelliin ja voi istuskella pihalla oven edessä tuolilla iltadrinkillä. Saimme tänään lisäksi tunnin hyvitystä, kun ylitimme aikavyöhykkeen. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että on mukavampi ajaa näitä reissuja idästä- länteen. Aikavyöhykkeet tuovat aina silloin tällöin lisätunnin ja lisäksi aurinko on aamulla lähdettäessä selän takana eikä räkitä silmiin.
6.9.2011 Aurinko nousi taas pilvettömälle taivaalle. Kävimme syömässä aamaisen paikallisessa aamiaispaikassa ja sitten matkaan. Ajoimme 160 km:n taipaleen Great Falls:iin lähestyen Kalliovuoria (kuvissa) ja sieltä jatkoimme Interstate 15 pitkin etelään. Yleensä vältän Intersateja, koska ne ovat puhtaasti moottoriteitä ja kulkevat kaiken asutuksen ohi. Niiltä ei siis näe normaalia elämää. Nyt kuitenkin oli järkevää valita tämä tie, kun emme halunneet viettää aikaa Kalliovuorten pienillä serpentiiniteillä, niitäkin vielä tulee matkalle.
Päätimme ajaa tänään lyhkäisen siirtymän ja majoittua varhain (klo 1300), jos löydämme mieluisan paikan, kun ilma oli niin hieno ja eilinen taival vähän liian pitkä. Löysimmekin oikean löydön Montanan pääkaupungin Helenan laidoilta. Lamplighter motelli majoitti meidät 55 $ hinnalla ja tämä viehättävä mökkiympäristö hurmasi meidät täysin (kuvat). Kävimme lähikaupassa, joka oli Safeway ja minulla oli sen clubikortti hankittuna edellisen Aaron kanssa tekemäni matkan seurauksena. Siispä säästöä tuli ruoka- ja viiniostoksista 8 dollaria ilman korttia asioivaan asiakkaaseen nähden. Istuskelimme sitten pitkän iltapäivän mökkimme edustalla seurustellen paikallisten koirien ja asukkaiden kanssa syöden kauppaherkkujamme ja minä tein tietokoneella blogipäivityksiä. Saimme naapurimökkiin vieraiksi pari kanadalaista kaveria moottoripyörineen. Olivat ajaneet 500 km:n matkan mutkateitä ja olivat aika väsyneitä, mutta mukavaa jutustelua riitti pitkin iltapäivää.
Puhelinyhteyksistä täytyy mainita sen verran, että minun Saunalahden liitymäni tökkii samalla lailla kuin edellisellä reissulla Aaron kanssa. Olen ollut nyt puhelinmotissa 3 päivää. Näin kävi viimeksikin eli kun saavuimme preerioille niin Saunalahti sammahti, mutta Aaron Dna pelitti. Nyt Marjan puhelin toimii lähes koko ajan Elisan kortilla, joka on samaa yhtiötä Saunalahden kanssa, mutta minun ei. Operaattorina on täkäläinen suuruus AT&T, jonka pitäisi toimia molemmilla. Minun (Saunalahti) puhelin ei edes manuaalihaulla löydä koko operaattoria, vaikka se Marjan puhelimessa esiintyy täydellä kentällä. Puhelimessa (raudassa) ei ole vikaa, sillä sim-kortteja vaihtamalla Marjan kortilla oma puhelimeni toimi, mutta taas omalla (Saunalahti) kortilla Marjan puhelin ei. Viimeksi yhteys palasi jossain vaiheessa, kun tulimme paremmin sivistyksen pariin täältä preerioilta ja erämaista, saa nähdä kuinka nyt käy, kerron sitten. Laitoin sähköpostia Saunalahdelle asiasta, mutta vielä ei ole kuulunut mitään. Onneksi nettiyhteydet (ilmaiset) pelaavat hyvin ja Skype toimii loistavasti, mutta olisihan se puhelinkin mukava olla toimintakuntoinen.Huomenna siirrymme samaa Interstate 15 etelään, siitä sitten huomenissa enemmän.
7.9.2011 Aamu valkeni kirkkaana, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja aamulämpö oli 10 asteen tienoilla ja sitten iltapäivällä reilu 25. Interstatea (15) posotimme eteenpäin. Nopeusrajoitus oli 75 mph ja siihen voi laittaa sen vitosen lisää. Ajoimme siis 80 mph, mikä tarkoittaa kilometreissä 129 kmh. Matkan varrella pari meidät ohittanutta autoa oli napattu tienvarteen, mutta me saimme matkata rauhassa. Interstate on tylsää ajettavaa, mutta joutuuhan siinä matka. Alkuun oli hienoa vuoristoaluetta (kuvat), mutta sitten loppu 300 km ajettiin tasaisessa laaksossa ilman kiinnekohtia. Lepopaikkoja oli 100 km:n välein. Täkäläiset lepopaikat ovat kyllä viimeisen päälle siistejä ja hyvin hoidettuja, mekin nautimme klo 12 oluemme lepopaikan pöydän ääressä.Tulimme Idahon puolelle ja majoituimme Idaho Fallsin esikaupunkiin Motel West:iin 65 $ hinnalla. Kävimme kaupassa ja sitten pyykkäsin koneellisen valkopyykkiä ja toisen kirjopyykkiä ja molemmat koneelliset myös kuivattiin 3 $ yhteishintaan. Sitten iltaa istuskeltiin motellin pihalla sikaria poltellen ja sopivaa drinkkiä maistellen naapureita kiusaten. Tämä olisi ollut Aarollekin mieleinen paikka.
Lähestymme pikkuhiljaa Monument Valleyta ja ilmeisesti osumme sinne viikonlopun aikaan. Saa nähdä, löytyykö huoneita. Olemme ajatelleet, että emme halua olla missään suurkaupungissa 9.11 päivän aikoihin, joka on sunnuntai. Ollaan sitten vaikka Monument Valleyssa jossain tiipiissä.
Näiden pohjoisten osavaltioiden erityispiirre on selkeästi se, että täällä tehdään kovaa työtä. Täällä ei juurikaan näe lihavia ihmisiä, yleisin auto on iso avolava 5,7 L V8:lla tai sitten 4-veto maasturi. Pieniä japsiautoja ei juuri tule vastaan. Niillä kun ei juuri pelloilla ja preerioilla mitään tee, jäävät kiinni ensimmäiseen monttuun.
Puhelimeni rupesi tänään toimimaan. Marjan puhelimessa on edelleen AT&T operaattori, mutta minulla T-Mobile. Hain manuaalisesti esillä näkyvät kentät ja nyt minunkin puhelimeni tunnisti myös AT&T, muttei suostunut yhdistämään siihen. Vikaa täytyy olla Saunalahden kortissa tai ohjelmassa tai molemmissa. Selvitän asian Saunalahden kanssa viimeistään kotimaassa. Vielä he eivät ole vastanneet sähköpostiini.
8.9.2011 Taas täysin pilvetön päivä ja hellelukemat. Itärannikolla on Tornadon jäljiltä kovat tulvat ja länsirannikolla Kaliforniassa on laajat metsäpalot kanjoneissa. Samoin Teksasissa on laajat paloalueet, mutta me vain nautiskelemme hienosta säästä ja komeista maisemista.
Tänään ajettiin I 15 pitkin Salt Lake Cityyn. Poikettiin kaupungissa katsomassa mormonien pesäpaikka (kuva) ja ajettiin sitten kaupungin eteläpuolelle etsimään majapaikkaa. Emme löytäneet mieleistämme ja kun olimme jo valmiiksi US 6:lla, niin emme viitsineet kääntyä takaisin moottoritien tuntumaan, vaan jatkoimme todella upeiden maisemien halki (kuvat) Price-nimiseen pikkukaupunkiin ja majoituimme 9 Price River Inn-motelliin 60 $:lla. Tämä tie vie meidät suoraan Monument Valleyhin, joka on mahtava paikka näyttää Marjalle. Huomenna täytyy varautua viikonloppuun eli täytyy katsoa, että kaikkia tarvikkeita on riittävästi maanantaihin asti, sillä viikonloppuisin täällä aina säännöt muuttuvat rippuen missä osavaltiossa olet ja niitä ei voi tietää tai ainakaan muistaa ehdottoman varmasti. Käydään siis kaupassa matkan varrella ja täydennetään olut- ja viinivarastot. Automme takakontti on niin iso, että voisimme tallentaa sinne koko kuukauden varastot kerralla ja tilaa jäisi vielä muuhunkin.
9.9.2011 Yöllä ukkosti jonkin aikaa, mutta aamu valkeni taas kauniina ja lämpimänä. Motelliaamiaisen jälkeen suuntasimme ensin paikalliseen Alkoon, sillä vanhasta kokemuksesta tiedämme Utahin olevan ongelmallinen tässä suhteessa. No kauppa löytyi, mutta se avautui vasta klo 11. Siis matkaan, hoidetaan se myöhemmin.
Ajelimme todella kauniiden maisemien halki aivan erämaassa kohti etelää ja Monument Valleyta. Pilviä kertyipitkästä aikaa taivaalle, mutta ei satanut. Meillä oli tarkoitus ajaa tänään lyhyt lenkki, vain 300 km ja majoittua Blanding-nimiseen pikkukylään ja hoitaa sitten ne kauppa-asiat. Blandingissä majoituimme Four Corners Inn:iin 70 $:lla ja kysyin respassa, missä on lähin viiniä myyvä putiikki. Respa ilmoitti iloisena, ettei täällä myydä alkoholia ollenkaan ja lähin myymälä on 21 mailia takaisinpäin. Eihän tuo nyt tietenkään mikään ongelma ollut, kello oli vasta 1230 ja auton tankissa bensaa, siis tavarat huoneeseen ja autoon takaisin. Löysimme viinikaupan ja ajelimme takaisin paikalliseen ruokakauppaan. Sieltä oli juuri sähköt katkenneet ja kassatytöt iloitsivat mahdollisesta lyhyestä työpäivästä. Sähköt tulivat kuntoon vartin odottelun jälkeen ja saimme ostokset tehtyä.
Iltapäivää istuskelimme motellin pihalla seurustellen muiden majoittuvien kanssa. Yksi hollantilaispariskunta oli liikkeellä kahden vuokraharrikan voimin ja joutuivat myös hakemaan oluensa samasta paikkaa, mistä mekin viinimme. Olisimme mielellämme tarjonneet heille kylmät oluet jääkaapistamme, mutta mies oli varma, että kyllä hän oluet löytää ihan tuosta nurkalta. Tuli sitten takaisin puolentoista tunnin kuluttua ja sanoi, että oikeassa olitte, täytyi mennä takaisin se 21 mailia.
Huomenna on kuitenkin Monument Valley vuorossa.
10.9.2011 Aamu valkeni puolipilvisenä ja Monument Valley odotti reilun 100 km:n päässä. Lähdimme liikkeelle ennen yhdeksää ja kun saavuimme perille kymmenen jälkeen taivas kirkastui ja aurinko paistoi lämpimästi. Sisäänpääsymaksu oli 5 $ hengeltä ja puistossa kiertävä 17 mailin mittainen näköalareitti on mahdollista kiertää omalla autolla. Kovasti meitä varotettiin tien kunnosta, mutta ei se suomalaista mökkitietä kummempi ollut. Muutamissa kohdissa piti vähän tarkemmin suunnitella ajolinjat, ettei ison Fordin pohja olisi kolissut kiviin.
Kierros on mahdollista tehdä myös opastettuna pick-upin avolavalle laitetuilla penkeillä istuen, mutta meille sopi paremmin oman auton käyttö. Avolavalla istut koko ajan pahassa pölypilvessä ja olet muutenkin sään armoilla. Amerikkalaiset ja ehkä osa turisteistakin näyttää pelkäävän oman auton käyttöä noissa olosuhteissa ja avolavat ovatkin täynnä porukkaa. 
Yksityisautot reitillä olivat pääosin nelivetomaastureita, muutama rohkea oli liikkeellä jollakin pienemmällä henkilöautolla ja me olimme kyllä ainoat luksusluokan edustajat. No nyt se laakso on sitten kierretty kahdesti, ensin Aaron kanssa Lincolnilla ja nyt Marjan kanssa Crown Victorialla. Laakso on kyllä ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen. John Fordin kunnon länkkärimaisemat ovat edessä koko ajan ja maastoon pystyy myös lähtemään opastetulle ratsastusmatkalle.
Nautimme kello 12 oluet Monument Valleyn reitin varrella saman pöydän ääressä, kuin Aaronkin kanssa. Reitin ainoa pöytä oli vapaana meitä varten kuten viimeksikin.Ajelimme laakson jälkeen 50 km:n matkan Kayentaan Arizonassa ja majoituimme tuttuun Wetherill Inn:iin 127 $ hinnalla. Näin lähellä laaksoa olevat motellit ovat ylihinnoitettuja, muualla tämän olisi saanut seitsemällä kympillä tai vieläkin halvemmalla. Nyt täytyy illalla vähän tutkailla karttaa, mihin päin huomenna suuntaamme.
Jos katsotte ensimmäisen päivän kohdalla olevasta karttalinkistä reittiämme, niin en jostain syystä ole saanut noita majoituspaikkojemme "pallukoita" syntymään kartalle viimeisen parin yöpymisen osalta. Tiedot kyllä näkyvät siitä vasemmalla olevasta riviluettelosta. Ehkä jossain vaiheessa selvitän tämänkin ongelman.
11.9.2011 Yöllä ukkosti ja satoi, mutta aamu oli puoli yhdeksästä eteenpäin kirkas ja aurinkoinen. Motellilla oli erinomainen ja monipuolinen aamiainen, jotain vastinetta ylihintaisesta huoneesta.
Ajelimme Arizonan upeissa maisemissa etelään. Poikkesimme Navajo-intiaanien kansallisella muistomerkillä ja jatkoimme Grand Canyonille. Pysähtelimme lähes jokaiselle näköalapaikalle ja kun saimme kierroksemme valmiiksi, kehittyi taivaalle ukkospilvi ja antoi hetken aikaa salamia ja vettä. Viimeksi, kun olin Marjan kanssa Canyonilla, satoi lunta ja räntää. Nyt ilma suosi, lämpöä oli parikymmentä astetta ja aivan tyyntä. Me suuntasimme auton nokan kohti Flagstaffia, jossa majoituimme Day´s Inn motelliin 76 $ hinnalla. Täällä oli vaikka kuinka paljon mukavan näköisiä motelleja, joten valinnan varaa oli. Kävimme Safewayssä hankkimassa perustarpeita takakonttiin ja clubikortilla säästettiin 18 $ laskun loppusummasta.
Täällä USAssa on ihmeellisiä liikennemerkkejä, joista parista kuva. Hevosten olemme jo nähneet ylittävän teitä, puuma on vielä kokematta.
Huomenna lähdemme varmaan Sedonan kautta kohti itää, mutta siitä päätetään vasta myöhemmin. Katselemme aina tarkkaan sääkanavan ja sekin vaikuttaa reittivalintaamme. On turha ängetä jonkun tornadon reitille, jos valinnanvaraa on ja mehän voimme lähteä vaikka aivan päinvastaiseen suuntaan.
Tänäänhän oli 911-päivä ja WTC-tornien romahtamisen 10-vuotismuistopäivä. Televisiosta tulee tietysti aiheesta monelta kanavalta, mutta me emme tuolla maantiellä huomanneet mitään poikkeavaa normaaliin sunnuntailiikenteeseen verrattuna. Sen päätimme etukäteen, että vältämme tänä päivänä suuria kaupunkeja ja väkijoukkoja.
12.9.2011 Yöllä oli kova ukkosilma ja kuuden aikaan aamulla tuli rakeita oikein kunnolla. Pihamme oli kuvan näköinen. Suurimmat rakeet olivat sellaisia peukalon pään kokoisia, mutta eivät kuitenkaan vaurioittaneet autoa. Aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena ja lähes pilvettömänä, vaikka maa oli vielä yhdeksän aikaankin valkoisena rakeista.
Me suuntasimme I 40 itään tarkoituksena yöpyä New Mexicon Gallupissa. Jätimme tällä kertaa Sedonan väliin, vaikka se onkin Arizonan keskiosaa parhaimmillaan, mutta emme halunneet viettää päivää pikkuteillä, kun säätiedotuskin lupasi ukkosta iltapäiväksi. Poikkesimme kuitenkin Interstatelta Holbrookin kohdalla ja ajoimme Petrifield Forest National Parkin kautta. Pääsymaksu puistoon oli kympin autolta ja näimme kivettynyttä metsää eli puunrungon palasia hajallaan siellä täällä. Meitä opastettiin portilla, että mitään ei saa ottaa autoon ja poistuessamme puistosta, jouduimme vielä Rangersin kuulusteltavaksi, etteihän vaan mitään ole otettu puistosta mukaan. Aaro olisi tässä tilanteessa takuulla kärynnyt, olisihan hänen täytynyt ahtaa sen verran kivettynyttä puuta laukkuunsa, että olisi päässyt kokeilemaan, paranisiko niillä vielä Rajaportin saunan kuuluisa löyly!
Tuo Holbrook:in pikkukaupunki sijaitsee alkuperäisen Route 66:n varrella ja oli varsin mielenkiintoinen paikka. Motelleja ja Route 66-kamaa oli joka puolella. Mielenkiintoisin motelli olisi ainakin minulle ollut kuvan Wigwam-motelli.
Ajelimme sitten tänne Gallup:iin ja majoituimme Day´s Inn-motelliin 57 $:lla. Nyt kun tätä kirjoittelen tässä, niin taivas tummui ja salamat välähtelevät ja vettä sataa. Ei se meitä haittaa, koneellinen pyykkiä on pesty ja ihan maittava lasagne syötiin pihapöydän ääressä punaviinin ja oluen kanssa ja pääsen varmaankin vielä pihalle iltadrinkille, kun hetken odottelen ukkosen ohi menoa. Lämpöä on riittänyt tänäänkin sellaiset 25 astetta. Huomenna on tarkoitus jatkaa itään kohti Amarilloa.
13.9.2011 Ukkonen jyrisi yöllä ja vettäkin satoi. Aamulla seitsemän aikaan mustat pilvet peittivät vielä taivaan, mutta yhdeksän aikaan, kun lähdimme, taivas oli sininen. Ajelimme Interstate 40 seuraten kohti Albuquerqueta. Poikkesimme yhdestä liittymästä katsomaan Route 66:n viittoja, mutta ne olivat vain mainoksia. Löysimme kuitenkin postitoimiston (kuva) ja saimme Rajaportin saunaporukalle kortin matkaan. Täkäläiset postitoimistot ovat luku sinänsä. Maaseudulla ne ovat juuri kuvan näköisiä, helposti tunnistettavia yksinäisiä rakennuksia keskellä ei mitään. Siellä työskentelee todennäköisesti vain yksi työntekijä, joka on äärettömän ystävällinen ja kiinnostunut vain minun ongelmastani saada oikeanlainen merkki korttiini siihen kaukaiseen maailmankolkkaan, josta tulen. Hienoja paikkoja.
Jatkoimme Albuquerquehin ja tulimme kaupunkiin alkuperäistä Route 66 pitkin. Pääsimme näin näkemään kaupungin vanhan keskustan ja vähän fiilistelemään vanhan tien hengessä. Olin matkan varrella seurustellut navigaattorini (Maire) kanssa ja käynyt läpi erilaisia motellivaihtoehtoja. Päädyimme tietylle alueelle, mistä löytyy perusketjut (Super 8, Super 6, Day´s Inn) ja kokemuksesta tiedän, että näiden ympärillä on paljon pieniä normimotelleja, joista voisi löytyä meille sopiva. Löysimmekin todella helmen. Tämä Cottonwood Court-motelli majoitti meidät 63 $ hinnalla ja kuten kuvista näette, niin ei hassumpi paikka. Motelli on 85 vuotta vanha, mutta loistavassa kunnossa. Isäntä oli ylpeä esitellessään ainoata vapaata huonettaan meille ja mehän ihastuimme siihen heti. Kävimme ennen tätä kysymässä yöpymistä korttelia ennen samannäköisestä valkoiseksi maalatusta motellista, mutta kun hinta oli yli satasen, niin hylkäsimme sen. 
Tiedän kokemuksesta, että näissä köyhemmissä osavaltioissa ei todellakaan tarvitse maksaa hyvästä paikasta satasen hintoja. Näissä tilanteissa navigaattori on hintaansa arvokkaampi. Tämäkin kaupunki on sen verran iso, että paperikartan avulla on erittäin vaikea löytää sopivat motellialueet. Navigaattorin avulla näet helposti ja nopeasti, missä on isoja ryppäitä ja sitten sinne, näin tämäkin löytyi.
Kävimme lähimarketissa hakemassa jotain pikkuherkkua illaksi ja istuimme ovemme ulkopuolella olevalla penkillä syöden lähes 30 asteen lämmössä ja seurustellen naapurikämpän asukkaiden kanssa. Olivat Teksasilaisia, muuttaneet sitten Arizonaan, mutta kun työtä ei löytynyt ja eläminen siellä oli kallista, niin nyt sitten ovat täällä. Perheen poika (aikuinen mies), kävi hakemassa kasettisoittimen ja stetsoninsa kämpästään ja soitti hyvää countrya, kun kuuli minun olevan countryn ystävä. Hienoja tällaiset tapaamiset, välitöntä ja pyyteetöntä seurustelua.Huomenna jatkamme Amarillon suuntaan. Yövymme varmaankin vielä matkalla, ettei tarvitse tehdä lähes 500 km:n taivalta. Eihän meillä kiire ole, vielä kolme viikkoa edessä.
14.9.2011 Yöllä oli taas ukkosta ja vettä satoi. Aamukin valkeni synkän näköisenä ja sade jatkui, mutta heti yhdeksän jälkeen ilma jälleen kirkastui ja saimme ajella koko päivän kirkkaassa aurinkoisessa säässä. Lämpöä oli 30 astetta iltapäivällä. Kävimme Santa Feen vanhassa kaupungissa, kun sitä meille niin kovasti kehuttiin, mutta silloin vielä satoi, eikä se niin ihmeelliseltä vaikuttanut auton ikkunasta katsottuna.
Ajoimme I 25 pohjoiseen ja paikallisen Las Vegasin kohdalta käännyimme itään kohti Tucumcaria, jonka olimme ajatelleet yöpaikaksemme. Kuljimme uskomattoman hienojen, vihreiden arojen halki (kuvat). Parinsadan kilometrin matkalla ei tullut kuin 3-4 autoa vastaan, missä ne 300 miljoonaa ihmistä täällä oikein asuvat? Nyt kun olemme olleet 13 päivää reissussa, niin ainakin 11 päivää on ajettu todella harvaan asutuilla alueilla. Kauniita nämä erämaat ovat, jokaisella osavaltiolla on oma piirteensä. Kartalta katsottuna osavaltioiden rajat ovat viivasuoria, mutta jostain kumman syystä luonto vain muuttuu rajalla.
Saavuimme Tucumcariin yhden aikaan iltapäivällä ja löysimme viehättävän intiaanimotellin Pow Wow-Inn:n, joka majoitti meidät 60 $:lla. Kaupunki on aika ankean oloinen. Paljon lopetettuja motelleja, joista on vain luurangot jäljellä. Kauppa (Lowe´s) oli hieno, mutta sekin jotenkin vajavainen tarjonnaltaan. Täydennettiin vähän varastoja, kun hinnat miellyttivät meitä.Iltapäivällä viiden aikaan sitten alkoi taas ukkostaa, joten siirryimme pihapenkeiltämme sisään Marja telkan ääreen ja minä tämän tietokoneen viereen. Netti pelaa tässäkin paikassa loistavasti ja skypen kautta on mukava jutella pikkumuksujen kanssa Suomessa ja näyttää web-kameran avulla, millaisessa paikassa kulloinkin olemme. Kännykkäni on muuten toiminut aina, kun T-Mobile on operaattorina. Saunalahden asiakaspalvelu ei ole vastannut mitään. Viestini odottaa siellä edelleen käsittelyä, vaikka se luvattu 4-5 päivää on jo mennyt. Täytyy olla paljon valittamisen aihetta Saunalahden asiakkailla tai sitten vähän henkilökuntaa, kun mitään vastausta ei tule. Kerron kyllä heti, kun jotain tapahtuu.
Nyt muuten parin tunnin sade taukosi ja pihallemme paistaa aurinko. Taidan siirtyä sinne!
15.9.2011 Koko yön satoi ja vielä aamullakin vähän. Sade loppui, mutta koko päivän oli pilvistä ja Teksasin puolella vielä sumuista. Aamu venyi vähän tavallista pitempään, kun kännyköissä ei ollut verkkoa ja talon yöpöytäkello piti epämiellyttävää rapinaa, niin otimme sen verkosta irti. Minun matkaherätyskelloni oli yön aikana menettänyt voimiaan, mutta kävi kuitenkin aamulla ja sen mukaan elettiin, kunnes jostain tajuttiin, että kello olikin kaksi tuntia enemmän kuin mitä luultiin. Lähdimme siis matkaan puoli yhdeksän sijaan puoli yksitoista.
Ajoimme Amarilloon ja poikkesimme kaupunkiin sisään. Lauluissa on kyllä saanut tästä kaupungista paremman kuvan kuin miksi se sitten meille osoittautui. Emme osuneet ilmeisesti oikeille alueille. Mieleen jäävin näky oli valtavat metalliromuvuoret metallin kierrätyskeskuksen pihalla. Totesimme, ettemme ole ennenkään pitäneet isoista paikoista ja jatkoimme matkaamme etelään.
Majoituimme Lubbock-kaupunkiin Day´s Inn South Lubbock motelliin 66 $ hinnalla. Iso paikka tämäkin on, mutta löysimme loistavan kaupan. Street Marketissa oli mitä vain, jopa lapin leipäjuustoa. Pakkauksessa luki ”Juustalepia – in Finland and Sweden” ja sitten tietysti englanniksi selitys, miten sitä käytetään. Kaupassa oli mahtavat herkkutiskit, ainaisen kanan lisäksi löytyi monenlaista lihatuotetta, erillinen pastapiste, missä sai sanella mieleisensä lopputuloksen, valtavat salaattiosastot, joissa sai itse rakentaa mieluisan annoksen. Me olimme niin kylläisiä vielä myöhästyneen aamiaisemme jälkeen, että tyydyimme lapinjuuston lisäksi siellä tehtyyn pitsaan ja brie-juustoon.
Yleisnäkemyksenä kaupungeista voi sanoa, että talouden huonot näkymät ja sen seurauksena köyhyys näkyy katukuvassa selvemmin kuin aikaisemmin. Taloja on paljon asumattomina ikkunat rikkinäisinä tai laudoilla suojattuna. Pieniä ja suurempiakin yrityksiä on myynnissä tai hylättynä ja me olemme vielä melko pohjoisessa. Mitähän se onkaan, kun tulemme etelään, missä köyhyys on näkynyt kaikkien näiden 10 vuoden aikana, jolloin olemme täällä kierrelleet. Siellä se ei ehkä korostu niin paljon kuin pohjoisemmissa osavaltioissa, kun köyhyys on ollut siellä aina läsnä.
Jos reittikarttaa katsoo, nyt kartta meni toiselle sivulle eli alareunasta painaa 2:sta tai "seuraavaa", niin näkee loput. Täällä on vähän pätkivä yhteys, joten tänään ei parempaan pystytä.
Tänään reitti kulki laajojen lakeuksien halki. Paikalliset korppikotkat tai kondorikotkat (vulture) olivat ajotiellä saaliidensa kimpussa. Minun oli tarkoitus ottaa oikein lähikuva, kun ne eivät tuntuneet autoa juuri säikkyvän, mutta kun hiljensin, niin lentoonhan se pyrähti (kuva). Koetan onnistua tässä matkan edetessä paremmin. Ovat meinaan kuitenkin kohtuullisen kookkaita otuksia ja Aaron kanssa edellisellä reissulla meinasimme saada sellaisen tuulilasista sisään. Oli meinaan senttien päässä yhteentörmäys. Tällä reissulla yksi pikkulintu on lentänyt tuulilasiin, sitä en ehtinyt huomata, ennen kuin osui. Muutamien kauriiden lisäksi olemme nähneet pari kettua ja tietysti vapaina kulkevia mustangeja (hevosia) ja näitä paikallisia korppikotkia on joka puolella. Se voisi melkein olla kansallislintu, niin yleinen se on.Huomenna jatkamme kaakkoon kohti Meksikon lahtea. Sinne on vielä 600 km, joten yövymme ainakin kerran matkalla, mutta siitä sitten enemmän huomenna.
17.9.2011 Tänä yönä ei satanut, aamu valkeni pilvisenä ja kuumana. Lämpöä oli koko yön sellaiset 25 astetta. Ennusteet lupasivat sadetta koko päiväksi, mutta ei me sitä kohdattu. Ajeltiin vaihtelevien maisemien halki San Antoniosta etelään Pleasanton-nimiseen paikkaan. Kävimme kaikki motellit läpi, hinnat vaihtelivat 120 – 90 välillä ja me otimme sitten tämän Eddy´s motellin 91 $:lla (kuvat). Ilman muuta ylihintainen, oikea hinta olisi ollut 50 – 60 $, mutta netti toimii ja huoneet ovat siistit ja uusitut. Marja oli puolishokissa, kun katseli autossa pihalla, kun minä kävin tarkistamassa huoneen ja näytin hänelle peukkua. Piha kieltämättä oli vähän huolimattoman näköinen, mutta paikan emäntä osasi esitellä tilat hienosti ja kaupat tulivat.
Paikkaa vastapäätä oli baari (kuva), jossa kävimme oluella. Sinne oli matkaa 150 m, mutta menimme autolla, koska ukkospilvet tulivat kohti kovaa vauhtia. Kun pääsimme sisään, niin vettä tuli kaatamalla parin tunnin ajan. Saluunan emäntä sanoi meidän suomalaisten olevan hyviä henkiä, kun toimme tänne sateen 45 vuorokauden jälkeen ja toivoi sateen seuraavan meitä täällä Etelä-Teksasissa. Sade loppui parin tunnin kuluessa ja lämpötila putosi ainakin hetkellisesti 35 asteesta 25 asteeseen.
Tänään ajamamme reitti oli aika vaihtelevainen maaston suhteen . Alkuun oli suuria peltoviljelyksiä viivasuorine vakoineen, sitten maisema muuttui kumpuilevaksi (kuva) ja lopulta jopa mäkiseksi. Pääkartturille (kuva) annettiin lupa torkahtaa puoleksi tunniksi, jollei mitään mielenkiintoisempaa tule näkyviin, kuten esimerkiksi ainakin kymmenen hylätyn autonrenkaan pino metsässä. San Antonia lähestyessämme huomasi selvästi, että varakkuutta löytyy alueelta. Suuret ja hyvin hoidetut asuinalueet olivat I 20:n molemmilla puolin jo 40 km ennen San Antonia ja liikennettä riitti kaupungin halki vievillä 5-kaistaisilla moottoriteillä.Huomenna pitäisi päästä Meksikon lahden rannalle, joka oli jonkinlainen tavoite reissulle. Olemme nyt matkamme puolivälissä ajallisesti, mutta karttaa katsoessa olemme tehneet jo noin 2/3 suunnitellusta reitistämme, joten joko lyhennämme huomattavasti päivämatkoja tai sitten poikkeamme vielä jossain parin tuhannen km:n päässä. Tässä tämä hienous piilee, kun kaikki on avointa ja suunnitelmia voi muuttaa päivittäin.
18.9.2011 Iltainen ukkosmyrsky loppui ja yö oli sateeton ja kostean kuuma. Lämpöä oli koko yön 25 astetta tai enemmän, mutta huoneessamme oli hyvä ilmastointi ja hyvät vuoteet, joten nukuimme hyvin. Aamulla säätiedotus kertoi kosteusprosentin olevan 95 ja siltä se tuntuikin.
Kävimme aamiaisella paikallisessa kuppilassa, jolla oli jotain ongelmia keittiössään. Saimme odottaa normiaamiaista muiden ihmisten kanssa 40 minuuttia, mutta päästiinhän sitä sitten matkaan. Autossa oli mukavan viileää ja kontrasti oli melkoinen, kun poikkesimme jossain tauolla. Lyhyen ajomatkan jälkeen olimme Corpus Christin palmujen koristamalla rantabulevardilla Meksikon lahden rannalla. Istuskelimme siinä pienessä tuulenvireessä (kuva minusta) rantapenkillä, eikä olo tuntunut yhtään hassummalta. Kirkasta oli pilvisenäkin hetkenä, kun silmiä täytyy noin siristää.Kaupungissa oli valtavasti öljysäiliöitä rannan tuntumassa ja varmasti siihen liittyvää jalostustoimintaa. Varsinaista rahtisatamaa emme nähneet, rantabulevardin varrella oli vain pienveneiden satama-altaita ja uimarantoja.
Jatkoimme vielä muutaman kymmenen kilometriä itään ja tulimme Rockport-nimiseen kaupunkiin ja majoituimme rannalla olevaan ihastuttavaan Day´s Inn-motelliin 71 $ hinnalla (kuvat). Ero eiliseen oli melkoinen ja hinta kuitenkin 20 halvempi. Eilisen paikan motelleilla oli varmasti joku kartelli keskenään, niin samanhintaisia ja ylihintaisia ne olivat kaikki. Aarolle tiedoksi, että katutasossa ollaan ja huoneen ovesta pääsee suoraan pihalle.Katselin tuosta kartasta, ettei meillä ole Chicagoon etäisyyttä kuin 2100 km ja puolet ajasta jäljellä. Nyt kuitenkin mennään jo väkisin vähitellen kohti pohjoista, mutta mutkitellen tai sitten päivämatkat jäävät naurettavan mittaisiksi. Ei sen puoleen, tällainen iltapäivä oli ihan mukava viettää merta katsellen viileästä huoneestamme. Rannalle ei kuumuuden vuoksi voinut mennä.
19.9.2011 Hyvin nukutun yön jälkeen nousimme kosteaan (94%) ja lämpimään (26 C) aamuun. Ukkospilvet olivat meren yllä (kuva) ja lähdimme matkaan ennen niiden saapumista. Ajelimme rantateitä kohti koillista ja menimme onnekkaasti parin valtavan ukkosrintaman välistä. Molemmin puolin autoa mustanpuhuvat pilvet ulottuivat maahan asti, mutta meidän reittimme suuntautui juuri siitä ainoasta välistä eikä pisaraakaan satanut meidän päällemme.
Rajaportin saunaporukalle seuraava kuva todisteeksi, että Aaron bisnekset voivat hyvin täällä valloissa. Lähes joka kyläpahasesta löytyy myymälä tai useampi ja ovat aina hyvällä paikalla ja siistissä kunnossa.
Ajattelimme ensin yöpyä Freeportissa, mutta nimestä olisi jo voinut päätellä, että paikka on täynnä satamateollisuutta, emmekä harkinneet hetkeäkään sinne jäämistä. Valtavat öljynjalostusasemat ja tehtaat levisivät joka puolelle maisemaa. Ajoimme 15 km eteenpäin pieneen rantapaikkaan ja täältä Surfside Beachiltä löytyi tietenkin Surfside Motel (kuva), joka majoitti meidät 77 $:lla. Meillä oli pieni olohuone ja pieni makuuhuone, kivilattia, kaksi telkkaa ja molemmissa huoneissa oma ilmastointi. Netti pelasi hyvin ja iltaruoaksi haimme vain hodarit. Pienen rantakävelyn jälkeen oli mukava palata ilmastoituun huoneistoomme. Täällä on talot rakennettu pylväiden varaan (kuva), etteivät heti lähde ensimmäisen hyökyaallon mukaan.
Vielä pieni tarina täkäläisestä hanakulttuurista. Mitään standardia ei ole, vaikka vessan pytyssä lukeekin ”American standard”. Lähes jokaisen suihkun hanasysteemi on erilainen. On yhden hanan järjestelmiä, jolloin veden määrää säädetään joko vetämällä hanaa ulospäin tai nostamalla ylöspäin. Lämmintä vettä saadaan joko kääntämällä hanaa vasta- tai myötäpäivään tai kallistamalla sitä vasemmalle tai oikealle. Kuumaa vettä tulee jommastakummasta laidasta, mutta ei missään tapauksessa systemaattisesti samalta puolen kuin eilisessä paikassa. Sitten on kahden hanan systeemejä, joista joku voi toimia niin kuin Suomessakin. Yleensä toisesta säädetään veden voimakkuutta ja toisesta lämpötilaa. Välillä hanat sulkeutuvat kierrettäessä myötäpäivään välillä vastapäivään, välillä vielä keskenään ristiin ym. ym. Jokainen kylpyhuone on haaste. Marja huutaakin minut aina säätämään, ei siksi, ettei hän osaisi, mutta minä kuulemma kestän paremmin sen kylmän vesisuihkun päälleni, kun sitä ei yhtään tiedä, mistä se niillä asetuksilla alkaa suihkuta. 
20.9.2011 Kaunis aamu, aurinko paistoi ja meri oli melkein tyyni. Kävimme rantaravintolassa aamiaisella (kuva terassilta) ja jatkoimme rantatietä kohti Galvestonia. Tie kulki aivan rannassa hiekkasärkkää pitkin meri molemmin puolin. Upeita taloja ja alueita oli paljon matkan varrella ja siltatulli oli peräti 2 $. Galveston oli aivan yhtä ihastuttava kuin 10 vuotta sitten, kun ensimmäisellä matkallamme vierailimme siellä. Ajelimme rantabulevardia eteenpäin (kuva), jos löytäisimme vanhan motellimme. Ei löytynyt eikä sitä laituriakaan sen edessä, jonka ravintolassa silloin söimme. Kaikki muuttuu näköjään jo 10 vuodessakin.
Jatkoimme matkaa kohti Houstonia. Houstonin pilvenpiirtäjäsilhuetti (kuvat) oli jäänyt mieleen ekalta reissulta, eikä se nytkään tuottanut pettymystä. Meistä se on komeampi kuin Manhattanilla vaikkei Manhattankaan ihan huono ole. Kiersimme keskustan ympäri ja jatkoimme I 10 itään.
Päätimme poiketa Port Arthurissa, mutta sekin oli öljyjalostuksen pilaama kaupunki. Kiireesti eteenpäin ja majoituimme sitten Teksasin ja Louisianan rajalla Orange kaupunkiin ja Day´s Innin pohjakerrokseen 62 $:lla. Kauppakäynnin jälkeen pestiin pyykit ja vietettiin mukavaa iltapäivää ja iltaa siistissä ympäristössä.Jatkan vielä eilistä tarinaa amerikkalaisista omituisuuksista. Kaikkialla istutaan äärettömän matalalla. Vessan pytylle kun istuu, niin liikuntarajoitteinen ei siitä enää nouse. Liekö ajateltu, että on lyhyempi matka pudottautua lattialle. Lisäksi vessapaperirulla on piilotettuna johonkin selkäsi taakse tason alle ja terveselkäinenkään ei sitä tahdo sieltä saada. Tarvittavat paperit rullasta on siis syytä ottaa esiin jo ennen istuutumista. Sama matalatuolisuus jatkuu myös tämän työpöydän ääressä, missä kirjoitan tätä. Kun istun tuolilla, niin leuka on työpöydän reunan tasalla ja kirjoitusasento on jokseenkin huvittava ja niskalihaksiin käyvä. Sängyt sen sijaan ovat niin korkeita, että sinne pitää kiivetä. Onkohan siinä ajateltu, että selkävaivainen pääsee sängystä lattialle selkä suorana, jos uskaltaa pudottautua.
Tänään oli ilma mustana jotain pienen heinäsirkan kokoisia mustia ötököitä. Rapina vaan kävi, kun niitä iskeytyi maskiin ja tuulilasiin. Koko hopeanvärinen maski oli niitä mustanaan ja mentiinkin heti pesulle, kun oli majoitettu. Oli kunnon vanhanaikainen harjapesu ja puhdasta tuli.
21.9.2011 Illalla oli mukava parintunnin juttuhetki pihalla paikallisten duunareiden kanssa. Olivat kovasti kiinnostuneet Suomen luonnosta ja kun Louisianasta olivat kotoisin, niin jäällä luistelu oli aivan käsittämätön juttu. Eivät uskoneet, kun sanoin sen olevan helpompaa ja turvallisempaa kuin rullaluistelu. Rullaluistelu kun oli heidän mielestään aivan älyttömän helppoa. Olivat vankasti sitä mieltä, että USA on menossa pilalle poliitikkojen tössiessä. Vietimme illan avolavan perälaudalla istuen ja keskustellen mm. ruoanlaitosta ja kuinka tärkeän osuuden kastike siitä muodostaa. Vähällä oli, ettei menty kysymään, saadaanko lainata motellin keittiönurkkaa vähäksi ajaksi, jotta saataisiin kokeilla muutamaa makuyhdistelmää. Kysyin kavereilta, että paljonko ylinopeutta poliisi sallii liikenteessä. He vahvistivat oman käsitykseni, että 5 mailia sallitaan, siitä yli sakotetaan. Olemme normaalisti ajaneet cruiserin kanssa 4 mailia tosinopeutta kovempaa kuin liikennemerkki sanoo, eikä meitä ole kertaakaan pysäytetty. Olemme jo monesti saaneet todistaa, kuinka meidät ohittaneita autoja on noukittu tien varteen. Poliiseja on paljon näkyvissä ja autot päivystävät teiden keskikaistoilla ja lähtevät kuin jänis makuulta tarpeeksi ylinopeutta ajavien perään. Vähän aikaa seurataan ja tarkistetaan ilmeisesti tietokoneelta auton taustaa ja sitten hirmuisen kirkkaat monivärivalot palamaan ja auto tien viereen.
Aamulla aamiaisen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Poikkesimme Lafayettessä isossa ostoskeskuksessa hakemassa vähän tuliaisia. Aika hyvä paikka, hyvä ilmastointi ja paljon hyviä myymälöitä ja Mairen (Navi) avulla löysimme sen ja tulimme hienosti pihaan. Onneksi Marja ei ole ostoshulluja, sillä siellä olisi muuten voinut kulua aikaa hukkaan (minun mielipiteeni). Tunnissa olimme ulkona ja jatkoimme vielä eteenpäin Hammond nimiseen paikkaan ja majoituimme mukavaan Super 8-motelliin 62 $:lla. Super 8 on yleensä hotellimainen, mutta täällä pääsi ekaan kerrokseen auto oven eteen. Haimme pitsan pitseriasta ja kaupasta jotain ja rupesimme viettämään kuumaa iltapäivää (95 F).
Ajomatkan aikana ylitimme Louisianan rämealuetta. Betonipylväiden varassa olevaa betonitietä oli rakennettu kymmeniä kilometrejä rämeen ylle. Onneksi kaiteet olivat vahvan oloisia, sillä siellä alhaalla odottivat varmaankin nälkäiset alligaattorit ja anakondat. On ollut melkoinen rakennusurakka aikoinaan. Pari huonoa kuvaa ohessa, ei voinut meinaan pysähtyä ottamaan kuvaa.
Mississippi ylitettiin taas kerran ja huomenna menemme New Orleansiin ja sitten on tarkoitus seurata Mississippijokea Memphisiin asti, niin sitten on sekin joki seurattu Meksikon lahden rannalta Kanadan rajalle.
Korppikotkakuva on Teksasin puolelta, mutta kun kerrankin sain niitä isomman joukon kerralla kameran eteen. Niitä oli sadan metrin alueella useita kymmeniä yhden yliajetun ketun ääressä.
22.9.2011 Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpöä on heti aamusta noin 25 astetta. Ajoimme pienempää tietä kohti New Orleansia ja tulimme kaupunkiin lahden poikki 40 km pitkää viivasuoraa siltaa pitkin (kuvat). Siltamaksu oli 3 $, jonka maksoi mielellään tästä kokemuksesta. Toista rantaa ei näkynyt, kun ajoimme melko lähellä meren pintaa. Välillä tuli pieni mäki, kun nousimme ylöspäin, jotta laivat ja veneet pääsevät alitse.
New Orleansissa kiertelimme vanhassa kaupungissa aikamme ja olihan mukavan näköistä aluetta (kuvat). Mitään isompia merkkejä tulvatuhoista ei enää näkynyt niillä alueilla, joilla me pyörimme. Siellä olisi varmasti viihtynyt pitempäänkin, mutta mehän emme paikoillemme jää. Seurasimme aivan Mississippi-joen rantaa pohjoiseen, mutta joesta emme nähneet mitään. Joki oli suojattu noin 5 metriä korkealla penkereellä koko matkalta. Oli samanlainen tunnelma kuin aikoinaan Hollannissa, että onkohan se meri tuon vallin takana. Olihan se, kun vallille kiipesi ja olihan se Mississippikin siellä, kun törmälle nousin. Siirryimme lopulta nopeammalle tielle, kun jokinäkymää ei tarjottu ja ajoimme tänne Port Alleniin ja majoituimme Super 8-motelliin 52 $:lla (kuva). Ensimmäinen kuva pihastamme on otettu noin klo 14, jolloin olimme ainoat asiakkaat ja toinen klo 19, jolloin piha oli jo lähes täynnä autoja.
Ajattelimme hakea pitsan iltaruoaksi, mutta 10 km:n lenkin aikana emme löytäneet ainoatakaan pitseriaa. Palasimme takaisin, kun muistin, että siellä taisi olla pitsamainos pöydällämme. No niin oli ja tilasimme pitsan suoraan huoneeseemme puhelimella ja kuuma pitsa oli pöydällämme 20 minuutissa ja hyvää oli.
Kymmenen vuotta sitten kysyimme motelliin tullessamme, että onko huoneessa ”remote controller” (kaukosäädin telkkariin), kun 50-60 kanavan selailu on muuten liian hankalaa. Viisi vuotta sitten mainostettiin HBO-kanavia ja alkavia nettiyhteyksiä. Nykyään kysyn tullessamme, että toimiihan nettiyhteys varmasti ja hyvinhän ne ovat nykyään pelanneet. Pari kertaa on ollut niin, että yhteyttä ei ole onnistuttu saamaan omalta koneelta, mutta silloinkin olen asiakaskäyttöön tarkoitetulla koneella saanut asiat hoidettua. Nämä nettiyhteydet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta olleet aina ilmaisia. Las Vegasissa piti kerran maksaa 3 $ ja jossain muussa paikassa myös.Huomenna on tarkoitus mennä jokea seuraten kohti Memphisiä.
23.09.2011 Aamu valkeni sumuisena, mutta pian se hälveni. Ajoimme Mississippiä seuraten pohjoiseen Louisianan puolella. Nyt tuli jokikin näkyviin (kuva) ja pelloilla korjattiin puuvillaa. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka puuvillakin paketoidaan nykyään muovin alle ja rekan lavalle sopivaan kokoon (kuvat). Maissi saa vielä kasvaa, se korjataan vasta myöhemmin.
Oli mukava tunne ajella rauhallisten maalaismaisemien keskellä ja nähdä pelloilla työväkeä. Tilat, jotka ilmeisesti hallitsevat näitä laajoja alueita, ovat aika komean näköisiä (kuva). Omituisista liikennemerkeistä esimerkkinä vankiloiden läsnäolosta varoittava kilpi (kuva).
Täällä on yleistä lentokoneella tehtävä myrkytys tai lannoitus pelloille. Kaksitasoja näkee vähän väliä pyörivän peltojen yllä. Matalalla lentäen myrkky saralle ja pystykäännöksellä hiljaisella vauhdilla ympäri ja toiselle saralle. Hienon näköistä tällaisen vanhan ilmailijan silmille. Kuvassa yksitasoinen pölytyskone valmiina matkaan pellon reunassa. 
Päätimme siirtyä Mississippin osavaltion puolelle ja joen ylitettyämme majoituimme jälleen Super 8-motelliin 61 $. Motelli pisti heti silmiin raikkaan värisenä läikkänä maisemassa (kuva) ja sitä piti Englannin Lontoosta tänne tullut intialaisen oloinen pariskunta. Oikein mukava paikka, siistiä ja kaikki toimii. Krogerin supermarket oli vieressä ja saimme ensimmäistä kertaa sen delistä kala-aterian (catfish), joka oli tosi herkullinen. Kaunista iltapäivää vietettiin mukavassa ympäristössä.
24.9.2011 Kaunis aurinkoinen päivä. Ajoimme aivan joen uomaa seuraten pohjoiseen. Jokea näkyi ajoittain (kuva), mutta suurimman osan aikaa se oli joko vallin tai tiheän kasvillisuuden peitossa. Sinilevää tai sen tapaista on laajoilla alueilla hiljemmin virtaavien sivuhaarojen pinnalla.
Tänään ihailimme lähinnä puuvillapeltoja ja niillä tapahtuvaa työntekoa. Tämä US 1 oli niin hiljainen, että kaikki vastaantulevat morjenstivat. Se on muutenkin täällä tapana. Kun tietyö katkaisee toisen kaistan ja kaistaa valvova työntekijä päästää autoja eteenpäin, kaikki heilauttavat kättä toisilleen. Samoin esimerkiksi supermarketeissa sisääntulo-oven luona seisoo henkilö, joka tervehtii kaikkia ihmisiä ja toivottaa tervetulleeksi. Aluksi tämä tuntui oudolta suomalaisesta, kun enhän minä edes tuntenut sitä, mutta näiden vuosien aikana tapaan on tottunut ja se tuntuu jopa kotoisalta. Tämän päivän liikennemerkki varoitti karhuvaarasta Mississippissä (kuva). Vieressä oli luonnonpuistoalue, kai niitä karhuja sitten oli siellä. Enemmän olemme toivoneet näkevämme alligaattoreita näillä rämealueilla, mutta ei niitäkään ole ilmaantunut. Ei silti tee yhtään mieli mennä rämeen poikki kahlailemaan joen rannalle.Tänään majoituimme yhden aikaan iltapäivällä Clarksdale-nimiseen kaupunkiin Americas Best Value Inn-motelliin 72 $:lla. Vieressä olisi ollut Budget Inn 45 $:lla, mutta huoneet olivat puolet pienempiä, joten tila voitti tällä kertaa. Täällä oli myös pyykkikoneet, joten pesimme likapyykin taas kertaalleen puhtaaksi.
Kauppakäynnin jälkeen syömään ja avasin eilen ostamani viinipullon. Californialainen Merlot-tuote osoittautui mehuksi. Alkoholia oli 6 % ja minä hyppäsin autoon ja paikallisesta kunnon Yellow Tail-pullo mukaan ja jo ruokakin maistui. Avatun Californialaisen kaadoin viemäriin ja toisen samanlaisen (avaamattoman) lahjoitan huomenna siivoojalle. Kaupassa ei ostohetkellä tullut katsottua tuoteselostusta, kun viinipullo oli kuitenkin normaalin hintainen. Täytyy olla tarkempi vastaisuudessa.
Huomenna käväisemme Memphisissä. Elvistä ei tällä kertaa mennä katsomaan, mutta kai sitä jotain krääsää täytyy ostaa.
25.9.2011 Aurinko paistoi, mutta taivaanranta näytti tummalta. Säätutka näytti, että sateet menevät reittimme poikki itää kohti. Ajoimme parin pienen sadealueen läpi Memphisiin mennessämme. Tämä oli minulle neljäs kerta kun käyn Memphisissä ja ensimmäinen kerta, kun en vieraillut Gracelandissa. Kävimme tietysti portilla ja jotain matkamuistoja Elviksestä tuli ostettua. Ilma oli aika kolea ja vaihdoin shortsit verkkareihin siinä parkkipaikalla, kun ei ollut paljon yleisöäkään. Pari kuvaa tältä päivältä ja kuva talosta aikaisemmalta reissulta, mutta kyllä se siellä on vieläkin hyvässä kunnossa. Jos Gracelandissa haluaa vierailla, niin suosittelen käyntiä heti aamulla, kun portit aukeavat. Silloin ei ole vielä jonoja busseihin, jotka vievät vierailijat talolle. Kannattaa siis tulla lähistölle edellisenä päivänä ja yöpyä jossain motellissa ja sitten heti aamulla paikalle.
Katselimme vähän karttaa ja päätimme ajaa ihan nimen takia Arkansasin Pocahontasiin. Vajaan 200 km:n ajon jälkeen saavuimme Cottonwood Inn-motelliin ja yövyimme 62 $ hinnalla (kuvat vastapainoksi Elviksen asumuksesta). Muutaman sadan metrin päässä oli pitseria ja haimme ison pitsan, että varmasti riittää. Pitsa oli iso ja herkullinen ja siitä riittää vielä huomiseksikin ja pitserian tytöt olivat tietysti mukavia ja innoissaan meistä maailman ääristä tulevista.Ajattelimme lähteä huomenna Kansasin suuntaan, mutta karttaa katsellessamme päätimmekin mennä Missourin St Louisiin. Yhdellä reissullamme ajoimme sen ohi poikkeamatta kaupunkiin ja jälkeenpäin harmitti, kun jäi näkemättä Eero Saarisen kaari ”Gateway Arch”. Aaron kanssa viime reissullamme kävimme sen katsomassa ja nyt mennään sitten uudelleen, jotta Marjakin sen näkee. Tästä ei ole matkaa kuin 330 km sinne, mutta yövymme jossain kaupungin liepeillä ja katsomme muistomerkin vasta seuraavana päivänä, mutta siitä sitten tarkemmin.
26.9.2011 Taas aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Täytyy laittaa vielä aamukuva motellimme pihapiiristä. Illalla nimittäin pihaan ajoi ensin yksi poliisiauto ja sitten toinen ja lopulta samassa motellissa meidän kanssa yöpyi parikymmentä poliisiautollista poliiseja. Oli aika turvallinen olo! Poliisit olivat ilmeisesti olleet jollain kurssilla, olivat kuitenkin siviilivaatteissa, mutta farkku- teepaitayhdistelmäänkin kuului järeä coltti farkkujen vyössä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja aamukahvin aikana pihalla kävin kysymässä virkavallan mielipiteen tähän suomalaisilla keskustelupalstoilla ikuisuusaiheena vellovaan kysymykseen kansainvälisen ajokortin tarpeellisuudesta, jos tulee pysäytetyksi tien päällä USAssa. Poliisit katsoivat ajokorttiani (luottokorttikokoinen eurokortti) ja kehuivat ymmärtävänsä kortin sisällön ja tarkoituksen. He eivät mitään käännöksiä tämän kortin kanssa kysele. Heille riittää itse asiassa kortin numero, jonka he syöttävät tietojärjestelmiinsä ja saavat sieltä tarvitsemansa tiedot. Passin he myös katsovat ratsiatilanteessa varmistaakseen henkilöllisyyden. Tehköön tästä nyt sitten jokainen omat johtopäätöksensä ja ne jotka haluavat sen kansainvälisen kortin, niin eihän mikään estä sitä hankkimasta. Se hyöty siitä on, että useissa motelleissa saa Autoklubin jäsenkortilla 5-10 % alennuksen automaattisesti, mutta saa sen kauniisti puhumallakin. Toinen kuva näyttää, kuinka poliisi etsii kadonneita lapsia näyttämällä kadonneen kuvan takalasissaan.
Tänään matkasimme kauniiden ja vaihtelevien maisemien läpi Missourissa. Lehtipuita oli paljon ja maasto kumpuilevaa. Mietimme, millä täkäläiset hankkivat elantonsa, kun peltoja ei ollut näköpiirissä eikä karjaakaan. Täytynee tutkia netistä. Saavuimme heti puolenpäivän jälkeen täkäläiseen Twin Cityyn (Festus / Crystal City) ja majoituimme Twin City Motelliin 54 $:lla. Kuvassa olen juuri avannut toimistoni kyseisessä motellissa. Tämä on siisti perusmotelli yhdessä tasossa ja riittävän etäällä isosta kaupungista ollakseen vielä siisti.Tänään on bensa ollut halvimmillaan. Täällä maksoi gallona 2,89 $ ja siitä on aikaa, kun olen nähnyt kakkosella alkavia lukuja. Kalleimmillaan se oli Chicagon ympäristössä lähtiessämme reissuun. Silloin maksoimme 4,10 $ gallonalta. Oli mukava tankata reilu 12 gallonaa 35 dollarilla.
Huomenna on tarkoitus katsoa St. Louisin kaari ja sitten käännämme nokan kohti länttä. Muuten olemme Chicagossa ihan liian aikaisin
27.9.2011 Kaunis aurinkoinen aamu, vaikka ilma onkin viilentynyt. Aamulämpö oli varmaan 14-15 astetta, päivällä lämpö nousi pariin kymppiin, mutta iltapäivällä oltiin taas lähellä hellelukemia.
Aamiainen syötiin paikallisessa kuppilassa ja munakas oli hyvä ja varmasti riittoisa. Sitten jatkettiin pienempää tietä kohti St. Louisia ja lopulta päädyttiin Eero Saarisen kaarelle (kuvat). Marja oli vaikuttunut kaaresta. Hän on nähnyt ohjelman sen pystyttämisestä ja nyt nähtynä se oli vielä vaikuttavampi. Hienohan se on, niin kuin Aaronkin kanssa todettiin keväällä edellisen reissun aikana. Alkaa olla niin paljon kierretty tässä maailman kolkassa, että alkaa tulla väkisin samoja paikkoja uudelleen eteen.
Jatkoimme matkaa I 70 pitkin ekan 100 km ja poikkesimme sitten etelään Missouri-joen varrelle. Seurasimme jokea Missourin pääkaupunkia Jefferson Cityä kohti, mutta jouduimme tietöiden takia tekemään noin 50 km:n mutkan, ennen kuin olimme kaupungissa. Poikkesimme siinä välissä Fultonissa puolen päivän oluella, kun sopivan näköinen kapakka tuli vastaan. Kapakan löytää helpoimmin, kun katsoo kaupungissa niitä kauheimman näköisiä rakennuksia ja siellähän se on. Tie kulki kyllä kauniiden mäkisten maisemien halki ja oli ilo silmälle (kuva). Kävimme vielä maissipellolla katsomassa, joko sato kypsyy ja tällainen sieltä löytyi (kuva). Maissipeltohan on aivan räjähtäneen ja kuivan näköinen, eikä ikinä uskoisi, että siellä on komea hedelmä monen lehtikerroksen sisällä suojassa. Vaatii vain vähän uskoa, kun sen kaivaa sieltä esiin ja paikka on tietysti syytä valita niin, ettei isäntä ole ampumaetäisyydellä.
28.9.2011 Kaunis ja lämmin aamu, mistä niitä oikein riittää. Aamiainen nautittiin paikallisessa kuppilassa ja sitten matkaan kohti länttä. Ajoimme Kansasin puolelle Kansas Cityn kautta. Jatkoimme matkaa Topecaan, joka on Kansasin pääkaupunki. Päiväoluet nautimme kauniin Kansasilaisen maiseman keskellä pienellä lepopaikalla (kuvat).
29.9.2011 Taas kaunis ja lämmin aamu. Kylmää ja sadetta luvassa pohjoisesta alkaen ja sinnehän on tarkoitus suunnata. Meillä oli mukavat ihmiset (kaksi pariskuntaa) Montanasta Cadillacilla liikkeellä ja asustivat naapurihuoneitamme. Siinä tuli illan ja seuraavan aamun aikana vaihdettua kuulumisia ja ajatuksia automatkailusta. Ilta oli lämmin ja ulkona istuttiin auringonlaskun jälkeenkin. Nämä ovat minulle todella mukavia hetkiä tässä motellielämässä, ajatusten vaihto erilaisten matkalla olevien ihmisten kanssa.
Aamulla lähdimme pohjoiseen kohti Omahaa, mutta sieltä suunnalta todellakin lähestyi uhkaavan näköinen tumma rintama. Niinpä teimme 90 asteen kurvan vasemmalle ja ajoimme Nebraskan pääkaupunkiin Lincolniin. Päätimme jäädä sinne yöksi ja nauttia vielä auringosta ja lämmöstä. Tuuli on yltynyt, mutta lämpö ei ole kadonnut. Päätimme pestä pyykit ja hyvät olosuhteet tälle antoi Victorian Inn-motelli 62 $:n hinnalla. Lyhyen päivämatkan (206 km) takia majoituimme jo ennen puoltapäivää ja kun nettikin pelaa loistavasti, niin oli hyvää aikaa päivittää näitä kuulumisia.
Oli jälleen kerran hämmästyttävää huomata, kuinka maisema vaihtuu osavaltion rajalla, vaikka se raja on suora viiva kartalla. Nebraskan puolella maasto kumpuili ja kasvillisuus lisääntyi. Puuta ja pensasta oli tien molemmin puolin (kuva). Maissia kasvaa joka puolella ja ennen sadon korjaamista pelto on melkein kuivuneen näköinen (kuva). Kuitenkin siellä jokaisen varren kätkössä on se kullan keltainen maissitähkä, josta oli kuva Marjan kädessä muutama päivä sitten.
Aamiainen syötiin paikallisessa kuppilassa ja munakas oli hyvä ja varmasti riittoisa. Sitten jatkettiin pienempää tietä kohti St. Louisia ja lopulta päädyttiin Eero Saarisen kaarelle (kuvat). Marja oli vaikuttunut kaaresta. Hän on nähnyt ohjelman sen pystyttämisestä ja nyt nähtynä se oli vielä vaikuttavampi. Hienohan se on, niin kuin Aaronkin kanssa todettiin keväällä edellisen reissun aikana. Alkaa olla niin paljon kierretty tässä maailman kolkassa, että alkaa tulla väkisin samoja paikkoja uudelleen eteen.
Jatkoimme matkaa I 70 pitkin ekan 100 km ja poikkesimme sitten etelään Missouri-joen varrelle. Seurasimme jokea Missourin pääkaupunkia Jefferson Cityä kohti, mutta jouduimme tietöiden takia tekemään noin 50 km:n mutkan, ennen kuin olimme kaupungissa. Poikkesimme siinä välissä Fultonissa puolen päivän oluella, kun sopivan näköinen kapakka tuli vastaan. Kapakan löytää helpoimmin, kun katsoo kaupungissa niitä kauheimman näköisiä rakennuksia ja siellähän se on. Tie kulki kyllä kauniiden mäkisten maisemien halki ja oli ilo silmälle (kuva). Kävimme vielä maissipellolla katsomassa, joko sato kypsyy ja tällainen sieltä löytyi (kuva). Maissipeltohan on aivan räjähtäneen ja kuivan näköinen, eikä ikinä uskoisi, että siellä on komea hedelmä monen lehtikerroksen sisällä suojassa. Vaatii vain vähän uskoa, kun sen kaivaa sieltä esiin ja paikka on tietysti syytä valita niin, ettei isäntä ole ampumaetäisyydellä.
Jatkoimme vielä Sedaliaan ja majoituimme Super 7 Motelliin 40 $:lla, todella hyvä ja siisti paikka. Pääkartturi olisi halunnut ehdottomasti tänään kunnon paikkaan ja ehdotti Best Westerniä tässä vieressä. Kävin respassa ja hinta olisi ollut 80 $ huonommasta huoneesta ränsistyneessä ympäristössä. Pidin pintani ja pääkartturinikin myönsi lopulta, että valinta oli oikea. Mairellahan (navi) tämä kohde oli tietenkin ykkösvaihtoehtona jo sata mailia etukäteen.
28.9.2011 Kaunis ja lämmin aamu, mistä niitä oikein riittää. Aamiainen nautittiin paikallisessa kuppilassa ja sitten matkaan kohti länttä. Ajoimme Kansasin puolelle Kansas Cityn kautta. Jatkoimme matkaa Topecaan, joka on Kansasin pääkaupunki. Päiväoluet nautimme kauniin Kansasilaisen maiseman keskellä pienellä lepopaikalla (kuvat).
Jatkoimme Topecasta pohjoiseen, kun Marja huomasi kartasta Hiawatha-nimisen kaupungin. Jo nimen takia sinne kannatti ajaa yöpymään. Täällä olisi ollut Hiawatha-niminen motellikin, mutta majoituimme Sunflower-motelliin 66 $:lla. Sen vieressä oli kuitenkin Hiawatha-niminen baari (kuva), jossa kävimme yhdellä oluella. Haimme pitsan vieressä olleesta pitseriasta, juu ei ollut intiaaniniminen!
Tälle alueelle luvattiin hellettä muutamaksi päiväksi, niin nautitaan nyt tästä. Viikonlopuksi pitäisi tulla kylmän rintaman lähes koko maahan, tosin täälläkin ennustetaan varmuuden vuoksi sinne huonompaan suuntaan. Tänään oli kuitenkin lämpöä siinä 30 asteen tienoilla.
Nyt on jo kotimatka kummittelemassa tuolla takaraivossa. Vähän sen mukaan mietitään reittivaihtoehtoja. Enää ei viitsi lähteä monen tuhannen kilometrin päähän lentokentästä, vaan pyörimme tällaisen 800-900 km:n päässä Chicagosta. Vielä ei ole huomista mietitty, katsotaan sitten aamulla.
29.9.2011 Taas kaunis ja lämmin aamu. Kylmää ja sadetta luvassa pohjoisesta alkaen ja sinnehän on tarkoitus suunnata. Meillä oli mukavat ihmiset (kaksi pariskuntaa) Montanasta Cadillacilla liikkeellä ja asustivat naapurihuoneitamme. Siinä tuli illan ja seuraavan aamun aikana vaihdettua kuulumisia ja ajatuksia automatkailusta. Ilta oli lämmin ja ulkona istuttiin auringonlaskun jälkeenkin. Nämä ovat minulle todella mukavia hetkiä tässä motellielämässä, ajatusten vaihto erilaisten matkalla olevien ihmisten kanssa.
Aamulla lähdimme pohjoiseen kohti Omahaa, mutta sieltä suunnalta todellakin lähestyi uhkaavan näköinen tumma rintama. Niinpä teimme 90 asteen kurvan vasemmalle ja ajoimme Nebraskan pääkaupunkiin Lincolniin. Päätimme jäädä sinne yöksi ja nauttia vielä auringosta ja lämmöstä. Tuuli on yltynyt, mutta lämpö ei ole kadonnut. Päätimme pestä pyykit ja hyvät olosuhteet tälle antoi Victorian Inn-motelli 62 $:n hinnalla. Lyhyen päivämatkan (206 km) takia majoituimme jo ennen puoltapäivää ja kun nettikin pelaa loistavasti, niin oli hyvää aikaa päivittää näitä kuulumisia.
Oli jälleen kerran hämmästyttävää huomata, kuinka maisema vaihtuu osavaltion rajalla, vaikka se raja on suora viiva kartalla. Nebraskan puolella maasto kumpuili ja kasvillisuus lisääntyi. Puuta ja pensasta oli tien molemmin puolin (kuva). Maissia kasvaa joka puolella ja ennen sadon korjaamista pelto on melkein kuivuneen näköinen (kuva). Kuitenkin siellä jokaisen varren kätkössä on se kullan keltainen maissitähkä, josta oli kuva Marjan kädessä muutama päivä sitten.
Mietimme huomista reittiä ja muutimme suunnitelmiamme ajaa Sioux Cityn kautta. On pakko lähteä kohti Chicagoa (850 km), ettei päivämatkoistamme tule liian pitkiä. Onneksi puhuin Aaron kanssa aamulla ”skypen” kautta ja kun sanoin, että täytyy olla keskiviikkona kentällä, niin hän muistutti, että meidän pitäisi olla silloin jo Suomessa, tiistainahan te lähditte. Tarkistin asian ja näinhän se oli. Oltaisiin ehkä saatu se lisäkuukausi, jos olisi myöhästytty koneesta vuorokaudella.
30.9.2011 Pilvetön aamu, aurinko paistaa ja on pirun kylmä. Kylmä rintama oli hiipinyt yön aikana paikalle, lämpöä on +5 C. Koko päivä oli pilvetön, mutta lämpö ei kohonnut 15 astetta paremmaksi ja kova tuuli piti huolen, ettei ulkona viihtynyt.
Toteutimme iltaisen päätöksemme ja ajoimme I 80 seuraten 300 km lähemmäksi Chicagoa. Saavuimme Iowan Des Moinesiin ja löysimme mukavan Econo Lodge-motellin 70 $:lla. Pohjakerros, auto oven edessä, siisti huone ja hyvin toimiva netti (kuvat). Olimme tietysti ensimmäiset asiakkaat, kun majoituimme klo 1230. Siistijät siivosivat vielä edellisten asiakkaiden jälkiä, kun me jo nautimme tervetulo-oluesta pihalla. Pihalle ei osu tuuli tai sitten se on tyyntynyt, mutta nyt tuntuu jo lämpimältä.
Marja uupui syömisestä ja meni päikkäreille ja minä rupesin naputtelemaan tätä juttua. Edellisellä reissulla toukokuussa Aaron kanssa olimme hyvin samoilla seuduilla. Tämän Des Moinesin eteläpuolella on Wintersetin pikkukaupunki, joka on kuuluisa Marion Robert Morrisonin syntymäkaupunkina. Hänet tietysti tunnetaan paremmin John Wayne nimellä. Alueella on myös useita katettuja puusiltoja 1800 luvun lopulta, joista yhden Clint Eastwood ja Maryl Streep tekivät kuuluisaksi elokuvassaan ”The Bridges of Madison County”. Tämän sillan kävimme Aaron kanssa katsomassa toukokuun retkellä.
1.10.2011 Pilvetön aamu, mutta lämpötila oli +3 C, onneksi ei kuitenkaan tarvinnut raapia auton laseja jäästä puhtaaksi. Olimme joskus kauan sitten ajaneet Chicagosta tänne Des Moinesiin I 80 pitkin, joten nyt sitä ei voinut mennä toiseenkaan suuntaan, ettei tule kertausta. Siirryimme siis pikkuteille ja etenimme kauniiden Iowalaisten peltomaisemien keskellä (kuvat).
Maissia korjattiin ja isoja, siis todella isoja koneita kulki välillä maantielläkin. Korjuukoneet täyttivät molemmat kaistat, mutta yhteistyöllä se ohituspaikka kuitenkin löytyi. Kymmenen kilometrin välein tuli pieni kaupunki vastaan. Yleensä kaupungissa oli 4 katua pitkittäin ja 8 poikittain, taloja katujen varsilla, kirkko tai kaksi, postitoimisto ja vesitorni (kuvat).
Saavuimme lopulta Davenportiin, joka on Iowan ja Illinoisin rajakaupunki. Mississippijoki on rajana kaupungin keskellä. Katselimme motellia Iowan puolelta ja löysinkin ihan hyvän yksitasoratkaisun, mutta kartturi (Marja) hylkäsi sen. En kysynyt edes syytä, onhan noita motelleja. Ajelimme sitten puolitoistatuntia eri puolilla kaupunkia, emmekä löytäneet ainoatakaan vastaavaa. Kaikki olivat ”hotellimaisia”, joissa ei saa autoa oven eteen. No, kun olin aikani ajellut, niin otimme Super 8:n 63 $:lla. Saimme sentään huoneen pohjakerroksesta, joten kyllä tämä kelpasi. Nettiä en saanut pelaamaan ainakaan heti, mutta respan unkarilaissyntyinen nainen lupasi loihtia sen minulle, suomalaissukulaiselleen vuoren varmasti. Vielä ei ole toiminut, mutta on siellä pari asiakastietokonetta aulassa, joten eiköhän tämäkin juttu pääse maailmalle.
2.10.2011 Jälleen pilvetön aamu, mutta kylmä yö. Tuuli on kuitenkin tyyntynyt ja aurinko lämmittää mukavasti.
Illalla motellin henkilökunta yritti uutterasti saada nettiyhteyksiä toimimaan, mutta eihän se onnistunut. Motellin omatkaan tietokoneet eivät pelanneet ja vika oli kuulemma jossain motellin ulkopuolella. Marja meinasi hermostua, kun respasta soitettiin puolen tunnin välein, että taas voi yrittää.
Aamulla aamiaisen jälkeen ajoimme kohti Chicagoa. Ensin seurattiin I 88 pitkin vähän matkaa, mutta kun tie muuttui kartalla vihreäksi (tullitie), niin ”Maire”ohjasi meidät pienemmälle ja itse asiassa suoremmalle tielle kohti itää. Niin sitten tulimme kauniiden peltomaisemien keskellä Chicagon esikaupunkialueille. Päädyimme Naperville-nimiseen paikkaan ja Day´s Inn-motelliin 58 $ hinnalla. Marja meinasi hylätä paikan, mutta eilisestä viisastuneena en jatkanut matkaa, vaan isännän kanssa katsastimme parikin huonetta ja kokeilin tietokoneellani nettiyhteyden toimivuutta. Kun löysimme sopivan huoneen maan tasosta, autopaikka oven edessä, pyykkäysmahdollisuus, niin tein heti päätöksen kahdesta vuorokaudesta. Marjakin leppyi tunnin sisään, kun totesi paikan olevan ihan mukava. Täältä on matkaa lentokentälle 30 km ja Chicagon keskustaan noin 50 km ja huomenna on tarkoitus katsella kaupunkia ja tulla sitten illaksi tänne takaisin ja seuraavana aamuna lentokentälle.
Kuvan asuntovaunu+auto-yhdistelmä on täällä yleinen näky maantiellä. Asuntoautot ovat niin isoja, että niillä on vaikea tehdä kauppakäyntejä. Sitä varten on pienempi menopeli hinauksessa aisan päässä mukana.
Toteutimme iltaisen päätöksemme ja ajoimme I 80 seuraten 300 km lähemmäksi Chicagoa. Saavuimme Iowan Des Moinesiin ja löysimme mukavan Econo Lodge-motellin 70 $:lla. Pohjakerros, auto oven edessä, siisti huone ja hyvin toimiva netti (kuvat). Olimme tietysti ensimmäiset asiakkaat, kun majoituimme klo 1230. Siistijät siivosivat vielä edellisten asiakkaiden jälkiä, kun me jo nautimme tervetulo-oluesta pihalla. Pihalle ei osu tuuli tai sitten se on tyyntynyt, mutta nyt tuntuu jo lämpimältä.
Mairella (navi) oli tieto kahden kilometrin päässä olevasta HyVee ketjun kaupasta (kuva) ja kun tunsin ketjun aiemmilta reissuilta, niin sinne sitten menimme. Tämä kauppaketju on varmasti tämän hetken paras tuotteiltaan ja varsinkin matkalaisen kannalta. Valmiita lämpimiä ja erilaisia ruokia on vaikka kuinka paljon. Otimme kiinalaisesta kulmauksesta neljää erilaista lämmintä ruokaa riiseineen. Annokseen kuului tietysti kevätrullia ja jälkiruoka ja jotain täytettyä leipää. Ison kassillisen sai 20 $:lla. Söimme minkä jaksoimme ja laitoimme lopun jääkaappiin. Saamme siitä vielä hyvän huomisen aterian.
Marja uupui syömisestä ja meni päikkäreille ja minä rupesin naputtelemaan tätä juttua. Edellisellä reissulla toukokuussa Aaron kanssa olimme hyvin samoilla seuduilla. Tämän Des Moinesin eteläpuolella on Wintersetin pikkukaupunki, joka on kuuluisa Marion Robert Morrisonin syntymäkaupunkina. Hänet tietysti tunnetaan paremmin John Wayne nimellä. Alueella on myös useita katettuja puusiltoja 1800 luvun lopulta, joista yhden Clint Eastwood ja Maryl Streep tekivät kuuluisaksi elokuvassaan ”The Bridges of Madison County”. Tämän sillan kävimme Aaron kanssa katsomassa toukokuun retkellä.Olemme nyt vähän reilun 500 km:n etäisyydellä Chicagosta ja tänään syttyi auton mittaritauluun kehotusvalo lähestyvästä öljynvaihdosta. Se ei meitä huoleta, vaihtakoot öljyt sitten, kun palautamme auton. Me olemme nyt ajaneet reilut 11 000 km ja varmaan 1000 km saadaan vielä syntymään, jos vähän mutkitellaan. Marja tuossa juuri heräsi ja kun ihmettelin, miksi hän oli mennyt minun puolelleni nukkumaan (minun puoleni on tietysti kauempana kylppäristä), niin vastaus oli tietysti hyvin naisellinen ”pääsee sitten illalla puhtaisiin lakanoihin”.
1.10.2011 Pilvetön aamu, mutta lämpötila oli +3 C, onneksi ei kuitenkaan tarvinnut raapia auton laseja jäästä puhtaaksi. Olimme joskus kauan sitten ajaneet Chicagosta tänne Des Moinesiin I 80 pitkin, joten nyt sitä ei voinut mennä toiseenkaan suuntaan, ettei tule kertausta. Siirryimme siis pikkuteille ja etenimme kauniiden Iowalaisten peltomaisemien keskellä (kuvat).
Maissia korjattiin ja isoja, siis todella isoja koneita kulki välillä maantielläkin. Korjuukoneet täyttivät molemmat kaistat, mutta yhteistyöllä se ohituspaikka kuitenkin löytyi. Kymmenen kilometrin välein tuli pieni kaupunki vastaan. Yleensä kaupungissa oli 4 katua pitkittäin ja 8 poikittain, taloja katujen varsilla, kirkko tai kaksi, postitoimisto ja vesitorni (kuvat).
Saavuimme lopulta Davenportiin, joka on Iowan ja Illinoisin rajakaupunki. Mississippijoki on rajana kaupungin keskellä. Katselimme motellia Iowan puolelta ja löysinkin ihan hyvän yksitasoratkaisun, mutta kartturi (Marja) hylkäsi sen. En kysynyt edes syytä, onhan noita motelleja. Ajelimme sitten puolitoistatuntia eri puolilla kaupunkia, emmekä löytäneet ainoatakaan vastaavaa. Kaikki olivat ”hotellimaisia”, joissa ei saa autoa oven eteen. No, kun olin aikani ajellut, niin otimme Super 8:n 63 $:lla. Saimme sentään huoneen pohjakerroksesta, joten kyllä tämä kelpasi. Nettiä en saanut pelaamaan ainakaan heti, mutta respan unkarilaissyntyinen nainen lupasi loihtia sen minulle, suomalaissukulaiselleen vuoren varmasti. Vielä ei ole toiminut, mutta on siellä pari asiakastietokonetta aulassa, joten eiköhän tämäkin juttu pääse maailmalle.Chicagoon on noin 300 km, joten kotimatka lähestyy.
Ei muuten tullut yhteydet kuntoon, eikä talonkaan koneet toimineet, joten tämä juttu myöhästyi nyt sitten päivällä.
2.10.2011 Jälleen pilvetön aamu, mutta kylmä yö. Tuuli on kuitenkin tyyntynyt ja aurinko lämmittää mukavasti.
Illalla motellin henkilökunta yritti uutterasti saada nettiyhteyksiä toimimaan, mutta eihän se onnistunut. Motellin omatkaan tietokoneet eivät pelanneet ja vika oli kuulemma jossain motellin ulkopuolella. Marja meinasi hermostua, kun respasta soitettiin puolen tunnin välein, että taas voi yrittää.
Aamulla aamiaisen jälkeen ajoimme kohti Chicagoa. Ensin seurattiin I 88 pitkin vähän matkaa, mutta kun tie muuttui kartalla vihreäksi (tullitie), niin ”Maire”ohjasi meidät pienemmälle ja itse asiassa suoremmalle tielle kohti itää. Niin sitten tulimme kauniiden peltomaisemien keskellä Chicagon esikaupunkialueille. Päädyimme Naperville-nimiseen paikkaan ja Day´s Inn-motelliin 58 $ hinnalla. Marja meinasi hylätä paikan, mutta eilisestä viisastuneena en jatkanut matkaa, vaan isännän kanssa katsastimme parikin huonetta ja kokeilin tietokoneellani nettiyhteyden toimivuutta. Kun löysimme sopivan huoneen maan tasosta, autopaikka oven edessä, pyykkäysmahdollisuus, niin tein heti päätöksen kahdesta vuorokaudesta. Marjakin leppyi tunnin sisään, kun totesi paikan olevan ihan mukava. Täältä on matkaa lentokentälle 30 km ja Chicagon keskustaan noin 50 km ja huomenna on tarkoitus katsella kaupunkia ja tulla sitten illaksi tänne takaisin ja seuraavana aamuna lentokentälle.Kauppakäynnin jälkeen laitoin viimeisen kerran likapyykin pesuun. Puhdas pyykki vie vähemmän tilaa ja on kevyempää laukussa ja kotona puhtaat voi nostaa suoraan kaappiin. Kaupassa (iso supermarketti H-Mart) muuten huomasimme yllättäen olevamme ainoat tämän näköiset. Kaikki muut olivat kassatytöistä alkaen kiinalaisia tai jostain sieltä päin. Samoin tuotteet olivat aika eksoottisia ja meille tuntemattomia. Tässä kaupassa myytiin kalaa elävänä suoraan altaasta ja asiakkaat noukkivat pihdeillä erilaisia eläviä äyriäisiä isoihin paperikasseihin isoista saaveista. Katselimme touhua hetken hämmentyneinä ja ihmeissämme ja jätimme tyhjät kärryt jälkeemme ja kävimme parin korttelin päässä hakemassa hampurilaisaterian ja luikimme motellille.
Kuvan asuntovaunu+auto-yhdistelmä on täällä yleinen näky maantiellä. Asuntoautot ovat niin isoja, että niillä on vaikea tehdä kauppakäyntejä. Sitä varten on pienempi menopeli hinauksessa aisan päässä mukana.3.10.2011 Uskomattomia nämä aamut ja päivät. Tänäänkin aivan pilvetön taivas, joskin yöllä oli lämpö lähellä nollaa. Ei ole näiden 10 vuoden aikana, jolloin olemme täällä kierrelleet noin 80 000 km:n verran osunut montaakaan sadepäivää. Tällä reissulla ajoimme parina päivänä sadekuuron läpi, joskin muualla maassa on satanut reilustikin samaan aikaan. Kai se on hyvää tuuria tai reitin valintaa. Minähän tarkkailen säätietoja joka päivä ja tälläkin reissulla muutimme jossain vaiheessa suunnitelmia, jotta emme joutuisi saderintaman alle. Se on mahdollista näin kun ei ole mitään pakkoa olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.
Tänään oli viimeinen kokonainen päivä ja lähdimme katselemaan Chicagon nähtävyyksiä. Ensimmäisellä kerralla käydessämme, saimme varsin huonon kuvan kaupungista. Tulimme etelästä hellepäivänä suurten teollisuusalueiden halki ja saastepilvi kaupungin yllä näkyi 50 km:n päähän. Ilma oli tunkkainen ja haisi pahalta, kun tuulta ei ollut lainkaan tässä ”Windy Cityssä”. Ajoimme keskustan silloin nopeasti ympäri ja häivyimme mahdollisimman nopeasti 100 km:n päähän rauhoittumaan. Toinen kerta Aaron kanssa antoi minulle jo paremman kuvan kaupungista ja komea pilvenpiirtäjäsilhuetti järven suunnalta teki vaikutuksen. Tänään sitten kolmannella kerralla Marjan kanssa ihastuimme hyvin hoidettuihin ja kauniisiin esikaupunkialueisiin ja keskustahan korkeine rakennuksineen on aivan upea. Lisäksi täällä on paljon aktiivisesti liikuntaa ja kulttuuria harrastavia ihmisiä, jotka ovat virkistävä näky kulkiessaan isoina laumoina erilaisilla kulkupeleillä pitkin kaupunkia. Suosittelen Chicagoa hyväksi kaupunkikohteeksi ja vaihtoehdoksi esimerkiksi Manhattanin sijaan. Liikenteessä ajaminen on esimerkiksi huomattavasti helpompaa ja vähemmän stressaavaa kuin Manhattanilla.
Tänään oli viimeinen kokonainen päivä ja lähdimme katselemaan Chicagon nähtävyyksiä. Ensimmäisellä kerralla käydessämme, saimme varsin huonon kuvan kaupungista. Tulimme etelästä hellepäivänä suurten teollisuusalueiden halki ja saastepilvi kaupungin yllä näkyi 50 km:n päähän. Ilma oli tunkkainen ja haisi pahalta, kun tuulta ei ollut lainkaan tässä ”Windy Cityssä”. Ajoimme keskustan silloin nopeasti ympäri ja häivyimme mahdollisimman nopeasti 100 km:n päähän rauhoittumaan. Toinen kerta Aaron kanssa antoi minulle jo paremman kuvan kaupungista ja komea pilvenpiirtäjäsilhuetti järven suunnalta teki vaikutuksen. Tänään sitten kolmannella kerralla Marjan kanssa ihastuimme hyvin hoidettuihin ja kauniisiin esikaupunkialueisiin ja keskustahan korkeine rakennuksineen on aivan upea. Lisäksi täällä on paljon aktiivisesti liikuntaa ja kulttuuria harrastavia ihmisiä, jotka ovat virkistävä näky kulkiessaan isoina laumoina erilaisilla kulkupeleillä pitkin kaupunkia. Suosittelen Chicagoa hyväksi kaupunkikohteeksi ja vaihtoehdoksi esimerkiksi Manhattanin sijaan. Liikenteessä ajaminen on esimerkiksi huomattavasti helpompaa ja vähemmän stressaavaa kuin Manhattanilla.Kiertelimme kaupunkia muutaman tunnin ja kävimme kerran tosi syvällä jossain, mistä ei meinattu päästä pois. Ajoimme tunneliin ja varoituksia oli, että jonnekin ei pääse ja me olimme varmaankin menossa sinne. Seurasimme autojonoa eteenpäin ja vähitellen jono harveni, kun osa kääntyi muualle. Samalla väylä kapeni, mutta jos edessä ajava kuorma-auto mahtuu, niin kyllä mekin. Lopulta olimme jossain pimeässä kuraisessa paikassa tunnelityön keskellä. Liikennemerkki varoitti kyllä juoksevasta vedestä ja mudasta, mutta se oli selvästi tarkoitettu kuorma-autoille. Hyvä ettei juututtu mutaan, mutta onhan pellin alla hevosia ja sopivasta aidan raosta kaiteen toiselle puolen ja takaisin kilometrin verran. Sitten pilkahti valoa jostain ja sinne suuntasimme ja taas olimme ihmisten ilmoilla. Molemmat kartturit olivat koko ajan äänettöminä. Maire ilmoitti muutamaan kertaan, että satelliittiyhteys katkesi, mikä on luonnollista tunnelissa. Marja ei puhunut mitään, mikä oli ihmeellistä, tarkkaili vaan kauhunsekaisin ilmein ympäristöä, eikä kommentoinut reitinvalintaani. Viimeisen 300-400 metrin matkalla ennen U-käännöstäni ympärillä ei ollut kun keltaisissa turvaliiveissä ja kypärä päässä kulkevia miehiä. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin, totesimme myöhemmin.
Kotimatkalla motelliimme poikkesimme yhdessä pitseria-pubissa. Tilasimme pitsan neljällä täytteellä ja joimme oluet siinä odotellessamme. Sitten kotiin turvalliseen Day´s Inniin ja pitsan syötyämme teimme koepakkauksen ja totesimme, että laukut saadaan kiinni.
Huomenna on sitten kentälle siirtyminen ja auton luovuttaminen. Tein check-in-toimet tietokoneella ja totesimme, että taitaa olla aivan turhaa hommaa. Kun liput oli ostettu British Airwayshin kautta ja lennon toteuttaa American Airlines, niin proseduuri piti aloittaa BA:n sivuilta ja he sitten pyysivät luvan siirtää tiedot AA:n sivuille, missä check-in pitää suorittaa. AA:n sivuilla täytyi sitten antaa uudelleen kaikki tärkeät tiedot varmistukseksi ja paikat saatiin valittua ja check-in suoritettua. Tein tämän kuitenkin läppärillä, enkä kännykällä, joten ei minulla ole mitään näytettävää lentoasemalla, ellen kaiva läppäriä esiin. Ilmeisesti joudumme menemään itsepalvelutiskille ja tulostamaan boarding passin tai sitten sen tekee kenttävirkailija tiskillä. Ihmettelen tässä sitä, että kuinka tietokoneista ja netistä ymmärtämätön ihminen ikinä selviää koneeseen ja tulin siihen tulokseen, että koko tämä tekemäni homma oli aivan turhaa, koska ne ”ymmärtämättömätkin” ovat kuitenkin samalla lennolla, eivätkä lainkaan tajua, mistä puhun, kun yritän tätä selittää.
Päivitän vielä tänne loppuun paluutapahtumat ja matkan kustannukset kokonaisuudessaan, kunhan saan luottokorttilaskuni. Aikamoinen pino noita laskuja on kertynyt.
4.10.2011 Viimeisenä aamuna pakkailimme laukut kuntoon hyvissä ajoin ja teimme pienen kävelylenkin aikamme kuluksi. Lähdimme 10 jälkeen ajamaan kentälle,kun ei enää viitsinyt motellillakaan odottaa. Auton luovutus sujui ongelmitta ja Dollarin bussi vei meidät 3-terminaaliin, josta AA lentää. Meillä oli 4 tuntia aikaa tullessamme kentälle ja odotimme kauheita ruuhkia. Muistissa oli New Yorkin Kennedyn kentällä satojen metrien jono AA:n tiskille ja kaoottinen ilmapiiri koko kenttäalueella.
Chicago yllätti positiivisesti. Täällä maailman toiseksi vilkkaimmalla lentoasemalla ei ollut ruuhkia lainkaan eikä kiirettä. Olimme AA:n tiskillä toisena jonossa ja palvelu oli ystävällistä ja tehokasta. Turvatarkastuksen virkailijat olivat hymyileviä ja kiinnostuneita matkastamme ja olimme lähtöportilla alle puolessa tunnissa siitä hetkestä, kun saavuimme terminaaliin. Terminaalissa oli paljon, todella paljon pieniä ravintoloita ja baareja, joista sai syötävää ja juotavaa (kuvat). Niissäkään ei ollut minkäänlaista jonottamista tai kiireen tuntua, täysin toisenlaista kuin New Yorkin Kennedyllä. Aikanaan siirryimme koneeseen ja 8 tunnin ja 20 minuutin kuluttua olimme Suomessa ja sitten Paunulaisella Tampereelle ja toipumaan aikaerosta.
Chicago yllätti positiivisesti. Täällä maailman toiseksi vilkkaimmalla lentoasemalla ei ollut ruuhkia lainkaan eikä kiirettä. Olimme AA:n tiskillä toisena jonossa ja palvelu oli ystävällistä ja tehokasta. Turvatarkastuksen virkailijat olivat hymyileviä ja kiinnostuneita matkastamme ja olimme lähtöportilla alle puolessa tunnissa siitä hetkestä, kun saavuimme terminaaliin. Terminaalissa oli paljon, todella paljon pieniä ravintoloita ja baareja, joista sai syötävää ja juotavaa (kuvat). Niissäkään ei ollut minkäänlaista jonottamista tai kiireen tuntua, täysin toisenlaista kuin New Yorkin Kennedyllä. Aikanaan siirryimme koneeseen ja 8 tunnin ja 20 minuutin kuluttua olimme Suomessa ja sitten Paunulaisella Tampereelle ja toipumaan aikaerosta.Tässä tulee yhteenveto kustannuksista. Dollarin kurssi oli lähtiessämme 1,44 ja palatessamme 1,33. Olen kurssilaskuissa käyttänyt arvoa 1,40, joka lienee aika lähellä totuutta koko matkan ajalta.
Lennot: Helsinki dct Chicago v.v. (2 henkeä) 1180 €
Auto: Ford Crown Victoria, 4,6 L,V8, 239 HP 1160 €
Luottokortit Amex/Visa 3423 €
Käteistä oli 600 $ ja siitä on jäljellä 350 $ eli sitä kului 250 $ 178 €
Yhteensä kaikki kulut tuliaisineen 5941 €
Bensa maksoi kalleimmillaan 4,10 $ gallonalta ja halvimmillaan 2,89 $ gallonalta. Polttoainetta kului 285,243 gallonaa eli 1079,6 litraa ja se maksoi 714 €. Keskimääräinen litrahinta oli 0,66 c/L.
Autolla tuli ajettua 11732 km eli päivää kohti keskimäärin 325 km ja keskikulutus oli 9,23 L/100 km.
Motellien hinnoista vielä hiukan. Kolme yötä maksoi yli 100 $ ja kallein oli 127 $. Halvin (ja aivan hyvä) motelli maksoi 40 $. Näin kaikkien yöpymisten keskihinnaksi tuli 70 $ eli noin 50 €. Tämä oli odotettu hintataso vaimon kanssa matkatessa, Aaron kanssa oltaisiin selvitty pari kymppiä halvemmalla, kun emme olisi kiinnittäneet niin paljon huomiota motellin edustalla olevien istutusten hyvinvointiin.
Motellien hinnoista vielä hiukan. Kolme yötä maksoi yli 100 $ ja kallein oli 127 $. Halvin (ja aivan hyvä) motelli maksoi 40 $. Näin kaikkien yöpymisten keskihinnaksi tuli 70 $ eli noin 50 €. Tämä oli odotettu hintataso vaimon kanssa matkatessa, Aaron kanssa oltaisiin selvitty pari kymppiä halvemmalla, kun emme olisi kiinnittäneet niin paljon huomiota motellin edustalla olevien istutusten hyvinvointiin.
Eläminen on ilmeisesti tullut edullisemmaksi Yhdysvalloissa, sillä näin halvalla emme ole vielä 5 viikkoa siellä viettäneet. Tuliaisia (pieniä) ostettiin lapsille ja lastenlapsille. Itsellemme emme juuri mitään hankkineet. Emme ole shoppailevaa sorttia.
